Poika on tarhasta niin innoissaan, että leikki tarhaa kotonakin. Silloin minä olen lapsi ja Poika aikuinen. Poika eläytyy rooliinsa vahvasti ja matkii jopa ruokakärryjen ja hissin äänet. Poika pitää minulle päiväpiirin ja sen jälkeen on ruokailu. Poika sanoo ruokalorun ja käyttää samalla oppimiaan tukiviittomia. ”Istun ja kuuntelen rauhassa, mitä tänään on ruokana. Ensin istun nätisti, sitten suuhun pastilli.” Viittomien lisäksi Poika on alkanut käyttää joitakin sanoja/ sanontoja kuten ”pliis, spasiba, mitä jäbä duunaa” ja joka toinen lause päättyy kysymykseen ”vai mitä?”. Nukkariaikaan Poika pitää niin kovaa kuria, että vähän hirvittää. Unilelut joutuvat takavarikkoon ja olen joutumassa välillä vauvojen ryhmään nukkumaan, kun en osaa käyttäytyä.

Aluksi jännitin, mitähän ne pojat mahtaa tarhassa syödä, kun toinen on supernirso ja allerginen ja toinen syö kaiken, mutta on vielä allergisempi. Poika on oppinut maistelemaan rohkeammin, vaikka kaikki maistuukin kuulema chilille ja sitruunalle. Pikkuveli syö niin paljon, että hoitajat kysyivät, osaako se kertoa koska on täynnä ja lopettaa itse syömisen. Vauvavuoden ruipelosta onkin kasvanut varsin pehmoinen pikkupoika.

Kakka on ollut viime aikoina tosi kova juttu. Pojan vastaus kaikkeen on kakka, pieru, pissa, kakka. Millainen päivä oli? ”Kakka”.  Mitä teit tarhassa?  ”Kakkaa.” Mitä teillä oli ruokana? ”Kakkaa.”  Yhtenä päivänä Poika muodosteli sanoja jääkaapin magneettikirjaimista ja jupisi jotain, ettei voi kirjoittaa kakka, koska ei löydä toista K-kirjainta. Kysyin, että osaatko muka kirjoittaa kakka. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”K A K K A”. Kysyin, että miten sä sen osasit. ”Mä oon niin fiksu, vai mitä?”. Arvasin sitten, että isähän sen on opettanut.

Uupumusta on aiheuttanut poikien ja varsinkin Pikkuveljen jatkuva sairastaminen. Madoilta, täiltä, oksennustaudeilta ja rokoilta on vältytty, mutta riesana on ollut jatkuva nuha, yskä ja korvatulehdukset. On aikamoista aikatauluttamista ja varasuunnitelmien tekoa, kun melkein joka viikko pitäisi olla poissa tarhasta. Toivottavasti kevät sujuisi paremmin, alkaa olla jo posket lommolla NenäFridan käytöstä.

Muutama viikko sitten hoitajat kysyivät, kiukutteleeko Pikkuveli koskaan, kun tarhassa aina vaan hymyilee, velmuilee ja sanoo joo. No, on sitä luonnetta sen jälkeen tarhassakin näyttäytynyt. Makaronit on heitelty pitkin pöytää, leivät jätetty syömättä kun ei ole saanut sorkkia voita sen päältä, puettaessa kiukuteltu sekä revitty vaatteita pois ja pihalla natiainen yrittää kiivetä kielletylle kalliolle sata jalkaa vatsan alla. Herttaisen joo-sanan lisäksi on tullut hyvin päättäväinen äyh pään ravistuksella höystettynä.

Kotona potkuraivarit ovat arkipäivää. Varsinkin pukeminen on painajaismaista, Pikkuveli kun haluaisi lähteä aina ilman sukkia ja pukea itse haalarin survomalla jalkoja tarmokkaasti huppuun. Kerran Pikkuveli parkui naama punaisena niin, ettei hengittänyt ollenkaan puoleen minuuttiin, vaan sen takia ettei saanut toista kertaa lisää riisijäätelöä.

Pojat ovat liikuttavan kiintyneitä toisiinsa. Aamulla Pikkuveli kysyy aina ensimmäisenä, missä veli on. Jos haen Pikkuveljen ensimmäisenä tarhasta, osoittaa pikkuinen heti isompien pihalle, että mennään hakemaan veli mukaan. Varsinkin ruokapöydän kepposteluissa veljekset ovat varsin taidokkaita. Välillä oikein korvia särkee, kun vintiöt kiljahtelevat kilpaa, pälättävät yhdessä siansaksaa, kikattavat ja lopuksi jotain lentää kaaressa lattialle tai jonkun syliin. Jos kehtaisin, kaivaisin kuulosuojaimeni esiin. Eikä turvakenkien käyttökään kotona olisi huono idea, sen verran kipeästi lelut ovat varpailleni putoilleet.

Vaikka opiskelu on rankkaa, väitän että kotona olo on ehkä rankempaa. Päivä alkaa monesti ennen kuutta ja menoa riittää tauotta ilta yhdeksään. Pojat ovat nyt siinä iässä, ettei yksi käsipari riitä mihinkään ja tahtopoikien nahistelu raastaa välillä hermoja riekaleiksi.  Aina pitäisi saada sama lelu kuin toisella. Aina pitäisi päästä samaan aikaan syliin. Aina kun joku makaa lattialla, hyppää toinen päälle painimaan. Välillä pojat saattavat pysähtyä paijaamaan toisiaan ja sitten sama meno jatkuu taas. Poika haluaisi tehdä isojen poikien juttuja ja Pikkuveli säheltää joka puolella kuin päätön kana.

Pikkuveli seuraa kärppänä, mitä Poika puuhaa. Kun Poika juoksee näyttämään rakentamaansa Legoalusta ”Kato!”, kipittää Pikkuveli näyttämään yhtä ylpeänä kolmea yhteen saamaan Legoa ”Kato!”. Jos Poika istuu sohvan käsinojalla, menee nanosekunti, että Pikkuveli keikkuu toisella puolella tai pistää paremmaksi ja kiipeää ruokapöydän päälle. Koti on muuttunut yhtäkkiä kiipeilykentäksi, johon ainoa hyvä ratkaisu olisi kaiken päällystäminen vaahtomuovilla. Muksauksia ja mustelmia ei voi välttää. Yhtenä päivänä käväisin vessassa ja Pikkuveli oli sillä aikaa ponnistanut patteria vasten Brion leikkihellan päälle ja istuskeli siinä naama loistaen paukuttelemassa jalkoja luukkua vasten.

Siivoaminen on aivan turhaa. Minkä yksi siivoaa, sen perässä kaksi sotkee. Olenkin totutellut ajatukseen hallittu kaaos. Ei se niin tarkkaa ole, ovatko tavarat oikealla paikalla, kuhan tietää mistä ne tarvittaessa löytää. Jos vaikka tarvitsen poikien hiusharjaa, muistan, että sehän on siellä keittiön pöydän alla. Missä on kaukosäädin? Ai niin, tietenkin tyynyliinan sisällä, jota käytettiin joulupukkileikissä lahjasäkkinä. Ainoa, mikä on oikeasti joka päivä kateissa on puhelin. Yhtenä päivänä etsin sitä ympäri asuntoa vaikka kuinka kauan ja pyysin Pojankin mukaan etsintöihin. Poika totesi, että tämähän on oikea arvoitus. Lopulta Pikkuveli sitten kaivoi sen esiin leikkiuunista. Kysäisin sitten, että kumpi teistä pojista sen sinne piilotti. Poika tunnusti: ”Minä. Pienenä”.

Pojan puheissa alkaa selvästi huomata sukupuolen korostamisen. Jutuissa on usein maininta me pojat tai eihän tytöt voi jotain tehdä. Yksi päivä Poika leikki kotileikkiä ja kokkasi ruokaa: ”Mitä sä äiti haluaisit juoda?” No voisin ottaa Coca-Colaa. ”Eihän tytöt juo Cokista, vai mitä?.” Eikö, ketkä sitten juo? ”No ihmiset.” Eikö tytöt ole ihmisiä? ”Ei, kun ne on naisia.” Sukupuolierot kiinnostavat, mutta ihan syvimpään kysymykseen ei ole päästy käsiksi, vaikka kerran puistomatkalla aika lähelle liippasi: ”Äiti, mitä oli ennen kuin oli poikia ja ihmisiä?” Poika myös käsittelee kasvuun liittyviä asioita tutkimalla usein ”nuoruuskirjansa”, eli kuva-albumia, jossa on vauvakuvia. Kun Poika täytti 4, hän totesi: Mä oon jo melkein aikuinen, sellainen aikuislapsi. Vai mitä?”

Kolme vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni hetken mielijohteesta.  Puuhakkaasta Pojasta on kasvanut ihana, suuria ajatuksia täynnä oleva isoveli. Seikkailut jatkuvat, mutta tämä kirjoitus jää viimeiseksi. Onnellista uutta vuotta kaikille!

Pojan mielipuuhaa on rakentaa Legoista vesitorneja ja sitten selostaa, missä on mm. ilmanvaihtoputket, sisempi- ja ulompivesisäiliö, pumput, kattotasanne ja antennit. Ulkona erimuotoiset katulamput muuttuvat Lauttasaaren, Otaniemen tai Kaivokselan vesitorneiksi. Hiekkalaatikolla Poika hyppää korokkeelta alas ja huutaa: ” Minä olen Jyväskylän vesitorni, katsokaa miten romahdan!” Joinakin päivinä olemme olleet vesitorniretkillä ja ajaneet katsomaan niitä läheltä.

Kesän aikana olemme muutenkin tehneet pieniä reissuja. Suomenlinnan reissulla parasta oli Pojan mielestä lautalta näkyneet Roihuvuoren ja Myllypuron vesitornit. Kansallismuseon Vintillä isomman ipanan mieleen oli vanhan ajan kauppaleikki ja pienempi ihastui maitolaiturin kannuihin. Bussimatka kotiin ei ollut oma suosikkini: Pikkuveli parkui, jos en tunkenut koko aikaa riisikakkua suuhun ja Poika pomppi ylös alas ja nuoli ikkunaa. Ajomatka Lohjalle mökille sujui paremmin, kun Poika bongaili liikennemerkkejä, joista eksoottisin oli varmaan varokaa härkiä -merkki. Mökillä Poika jätti sormensa heti leikkimökin oven väliin, eikä suostunut näyttämään kättään tai tekemään mitään muutakaan tuntiin. Pikkuveli puolestaan hankki mustan silmän kaatumalla päin patteria.

Vähän pidemmän reissun teimme Turkuun, jossa olimme pari yötä kylpylähotellissa. Pahaksi onneksi Poika oli vaikea koko matkan ajan kipeän vatsan takia. Pukeminen oli vaikeaa, riisuminen oli vaikeaa, syömisestä tai liikkeelle lähtemisestä puhumattakaan. Hauskaa meillä silti oli. Uiminen oli niin kivaa, että sain naama punaisena kantaa kiljuvan vesipedon pukuhuoneisiin, jotta pääsimme pois. Matkan varsinainen etappi oli kuitenkin Muumimaailma, jossa molemmat vekarat viihtyivät hyvin. Poika heitti yläfemmat Pikku Myyn kanssa ja kysyi sitten, onko Muumilaaksossa vesitornia. No, ei ollut. Onneksi näimme ajomatkalla sentään Raision vesitornin, joka Pojan mielestä oli vähän Hakunilan vesitornin näköinen.

Kuukauden päästä urani kotiäitinä päättyy.  Itse aloitan uuden alan opiskelun ja pojat menevät tarhaan.  Koska varsinaisen tarhaan tutustuttamisjakson hoitaa isä, kävimme poikien kanssa jo nyt kertaalleen paikkaa katsomassa. Poika oli heti kuin kotonaan, kengät riisuttuaan hän käveli suoraan sohvalle rennosti löhöilemään. Kun kiersimme tarhaa, Poika kertoi kaikille nimensä, avasi suunsa ammolleen ja osoitti: ”Mulla on pitkät hampaat.”  Pihalla Poika sukelsi mukaan muiden leikkeihin kuin pieni ankerias ja lähtiessä huusi kaikille: ”Oli kiva leikkiä ja nähdään sitten taas!” Ainakin toisen lapsosen osalta suurimmat huolet haihtuivat. Ja jos tarhassa sattuu olemaan joskus naamiaiset, on Poika ilmoittanut haluavansa pukeutua banaaniksi. Enää mietityttääkin miten pienempi rääpäle pärjää ja kuinka sairaana syksyllä olemme. Muutama päivä käynnin jälkeen olimme kaikki räkätaudissa.

Pikkuveli ei ole tosin enää mikään rääpäle. Pieni pyöröposki tapailee jo joitakin sanoja. Ainakin äiti, isä, heppa, lamppu ja vaippa on kuultu ja monista sanoista alkutavuja. Tappi otti myös ensimmäiset askeleet ilman tukea alle kymmenkuisena ja kipittelee itsekseen jo pitkiäkin matkoja. Yleensä mennään kyllä vielä käsi kädessä, ja käteni ovatkin olleet kirjaimellisesti sidottuina viimeaikoina.  Tai joku on vähintäänkin roikkunut kiinni lahkeessa. Pikkuveli harjoittelee kovasti laatikoiden päälle kiipeämistä ja virnistelee ilkikurisesti napsutellessaan TV:tä päälle ja pois. Ulkona on kiva tunkea suu täyteen kiviä. Pikkuvintiön suurin intohimo tällä hetkellä on kuitenkin pallo. Jalkapallo, pehmopallo, sählypallo, golfpallo, iso pallo, pieni pallo. Pallo kuin pallo, kunhan on pallo jota heittää ja potkia.

Iltaisin molemmat lapsoset ovat touhuista aivan puhki. Silti isompi innostuu juoksemaan karkuun iltapesua ja lauleskelee: ”Et saa minua kiinni mandariini!” tai ”Lälläl lälläl paukku!”  Välillä Poika vielä viimeisillä voimillaan huutaa sängyn viereen käymään ja kysyy: ”Onhan Lauttasaaren vesitorni vielä olemassa? Eihän sitä vielä ole purettu?” Poika on halunnut usein isän kertoman vesitorniaiheisen iltasadun, jossa hän seikkailee yhdessä Mikin kanssa. Eräänä iltana Poika pyysikin: ”Isä, laula mut uneen.” ”En mä osaa laulaa”, totesi mies. ”Äiti osaa, sen Nukkumatti-laulun” , vastasi Poika. ” Laula sinä”, mies ehdotti. ”Ei kun lauletaan jotain yhdessä”, Poika ehdotti. Hetken sopivaa laulua mietittyään isä ja Poika lauloivat yhdessä Tuiki tuiki tähtönen. Sitten pellavapää nukahti.

Välillä tuntuu, että meille on muuttanut asumaan Kuningas Ei. Kuten Tuure Kilpeläisen laulussakin sanotaan: ”Mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään…” Paitsi lihapullia, muusia, tonnikaloja (= Kullanrapeat kalafileet) ja patonkimuroja (= Weetabix).  Tulevaisuuden varalle on kyllä suuria suunnitelmia: ”Sitten kun mä täytän neljä, niin mä syön mustikan. Kun mä täytän seitsemän niin syön alpensiinin.”

Kun olisi aika lähteä ulos, kuluu: ”Minä en missään tapauksessa lähde ulos. En minä jaksa, minun täytyy nyt vähän lepäillä.” Muutaman kerran, kun mikään muu ei ole auttanut, olen pakannut ulkovaatteet rattaisiin, napannut lepäilijän kainaloon ja nostanut pihalle. Silloin on kummasti alkaneet vaatteet kelvata. ”En minä jaksa, minun täytyy nyt vähän lepäillä”, on myös ilmeisen hyvä vastaus, kun pitäisi lähteä kerhosta kotiin, syödä epämieluisaa ruokaa, siivota lelut, mennä pesulle tai nukkumaan.

Välillä kaikkiin juttuihin pitää muuten vain sanoa ei. Esimerkiksi Poika laulaa: ”Ei Muumipeikko, ei Pikku Myy… ei Muumilaaksoon…” tai haluaa lukea” Ei Herra Hakkaraisen ei seitsemän ihmettä”. Joskus taas tietää, että ei onkin joo: ”Mä en piirtänyt kuulakärkikynällä housuihin ”  tai  ”Mä en rikkonu mitään”. Pärstäkerroin kyllä paljastaa totuuden.

Sitten kun ulos asti joskus päästään, on siellä aina kivaa. Poika noukkii maasta yhden pitkän ja yhden lyhyen kepin. Kas, siinähän ovat ystävämme Mikki ja Hessu! Sillä aikaa kun Poika valmistaa Mikin synttäreitä varten hiekkalaatikolla juustosoppaa, saan minä kunnian leikkiä ja jutella keppikaveruksille (ja välillä tuntea itseni vähän hölmöksi, mutta mitäpä tuosta). Sisäleikeissä jengiin liittyy usein mukaan myös Ihaa ja herra Hakkarainen. Silloin sohva muuttuu laivaksi, joka pakataan ääriään myöten kaiken maailman lasteilla ja otetaan kurssi kohti autiosaaren keskustarantaa, josta löytyy myös pizzeria.

Ihan oikealle rannalle pääsimme lomalla Espanjassa. Lähtöä edeltävänä yönä Poika kehitti itselleen ensimmäisen vatsatautinsa. Anoppi varmasti ilahtui, kun aamulla soitimme, että voisiko käydä hakemassa oksennuspyykit, ettei tarvitse niitä viikoksi jättää haisemaan. Lentomatka sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt pieni katastrofi iski syödessä, kun lusikka oli vääränlainen. Seuraavan kerran Oksu Laattanen ilmaantui vuokra-autossa matkalla hotellille. Parin päivän päästä tautiin sairastui Pikkuveli, jota puraisi ripulisaurus. Oli varsin riemukasta istua vaijerihissiajelulla, kun pieni turautti semmoiset löröt, että lattialle loiskui. Huoneistossamme ollut pesukone sai viikon aikana pyöriä muutamaan otteeseen.

Matka onnistui muutamasta epäonnisesta sattumasta huolimatta hyvin. Ehdimme kierrellä eläinpuistoissa, leikkipuistoissa ja hieman ostoksilla. Ranta oli täynnä kauniita simpukoita. Ne nähdessään Poika kysyi, onko isoäiti, jolla on kotona simpukoita koristeena, tuonut ne sinne. Meri oli vielä sen verran kylmää, ettei tarjennut kuin varpaita uittaa, mutta kivaa sekin oli. Kävimme myös La Paloma -puistossa, jossa oli mm. lasten leikkipaikkoja, joitain eläimiä, kaktuspuisto, bambupöheikkö, lampi ja pomppulinna. Se oli Pojan mielestä maailman paras puisto ja samaa mieltä oli varmaan Pikkuveli, kun ei malttanut nukkua ollenkaan.

Pikkuveljestä onkin kasvanut varsinainen touhupeppu. Kuuluu vaan kova ähinä, puhina, pärinä ja naksutus, kun pieni mittarimato ryömii kauheaa vauhtia ympäri asuntoa. Yleensä suunta on heiluttamaan jalkalamppua, syömään kenkiä, nykimään sähköjohtoja tai vessaan pönttöä nuolemaan. Välillä on tietysti kiva puklata ja sitten salaman nopeasti levittää se kädellä ympäriinsä. Tai päristää ruuat suusta ruokapöydässä. Virnistyksestä päätellen pikkumies tietää jo hyvin mikä kiellettyä, mutta kivaa. Suloinen kaveri, mutta osaa saada myös aika ärhäköitä hepuleita.

Pikkuprinssi haluaa osallistua kaikkeen ja opettelee tällä hetkellä innokkaasti mm. istumista, konttaamista, kiipeämistä ja taputtamista. On ihana huomata, miten veljekset alkavat jo seurustella yhdessä ja velmuilevat keskenään. Möyrivät lattialla ja tutkivat legoja. Leikkivät piilosta ja pyörivät sängyssä. Halaavat ja pussaavat. Ruokapöydän ääressä molemmat innostuvat kiljuskelemaan ja rummuttamaan käsillään: ”Äiti, me ollaan poikabändi!” Joskus Poika saattaa spontaanisti todeta: ”Kiva kun mä sain pikkuveljen!” Ihania poikia molemmat, mutta valtakuntamme on näiden kruunupäiden kanssa vielä joskus lirissä.

Lopuksi vielä pieni arvoitus, jonka Poika keksi Aliasta pelatessa: ”Pieni numero, jossa on reikä. Arvaattekos?”

Syntymäpäivälahjaksi annoimme Lego Jaken merirosvolaivan. Riemukkain osa siinä on kuulan ampuva tykki, jonka kanssa Poika joskus hiipii nurkan takaa ja huudahtaa: ”Tulta!” Poika on edelleen yhtä innostunut merirosvoista kuin me vanhemmat alamme olla siihen kyllästyneitä. Välillä Poika kertoo kyllä hyviä puujalkavitsejä. Kerran mummin kanssa ulkoillessa, irtosi kenkä kesken laivaleikin: ”Oho, puujalka putosi!” Yksi päivä taas Poika lenkutti keittiöön jalka muovikuppiin sullottuna: ”Kato äiti. Krokotiili puraisi ja mulla on nyt puujalka.”

Pojan parhaat kaverit tällä hetkellä ovat Mikki ja Hessu. Niille pitää esitellä kaikki lelut, tehdä ruokaa ja ne pitää ottaa mukaan nukkumaan. Jos Poika saisi päättää, istuisin koko päivän Mikki ja Hessu sylissä. Kun sanon, että nyt on välillä Pikkuveljen vuoro olla sylissä tai aika siivota tms., sanoo Poika murtuneella äänellä pää painuksissa: ”Ai, selvä.” Minuutin päästä Mikki ja Hessu ovat taas jotenkin päätyneet minun syliin ja Poika ryntää hakemaan ”vielä yhden erikoiskivan yllätysjutun” niille näytettäväksi, kunnes koko leluarsenaali on raahattu olohuoneeseen. Kun pyydän, että älä heitä niitä leluja lattialle, saan vastaukseksi: ” En, kun ne lensi sinne itse.” Muutenkin olen alkanut saada varsin nenäkkäitä vastauksia. Yhtenä päivänä taas saarnasin jostain asiasta ja siihen Poika totesi: ”Anteeksi, Teidän Korkeutenne!”

Vuoden tauon jälkeen Poika aloitti taas muskarissa. Lauluinnostus onkin aivan valtava ja Poika lurittelee lauluja pitkin päivää. Aina sanat eivät tosin mene ihan kohdalleen. Metsämökki -laulu menee Pojan mukaan näin: ”…Auta, auta, pyydän sua, vaimoni vainoo mua!...” Poika myös laulaa antaumuksella Utelias Vilistä poimimaansa Jouluapina-laulua ja ihmettelee, miksi sitä ei löydy miltään joulucd:ltä niin kuin esimerkiksi Kumpuset-laulu.

Lunta ja lumileikkejä odotetaan meillä kovasti. Vaikka sen verran välillä onkin ollut lunta ja pakkasta, että riiviö onnistui karkaamaan lammen jäälle juoksentelemaan. Onneksi sillä kertaa jää kesti. Hiekkalaatikotkin ovat sen verran kohmeessa, että saa raaputella välillä hiki pipossa, että Poika pääsee mielipuuhaansa eli tekemään hiekkapizzoja. Ja nyt seuraakin täydellisen pizzan resepti: ”Pohjalle laitetaan ensin hilloa, sitten tonnikalaa, homejuustoa ja päälle vielä raakajuustoa.” Luovaa ruoanlaittoa on kai sekin, että Poika käpertyy sohvan ja sohvatyynyn väliin ja pyytää: ”Purista minut, minä olen valkosipuli.”

Tänä vuonna Poika sai ensimmäistä kertaa joulukalenterin. Pienet näpit välillä oikein syyhyävät, kun eivät malttaisi olla avaamatta luukkuja etukäteen. Yhtenä aamuna, kun Poika oli avannut luukun ja piteli suklaata kädessä, kiusoittelin, että jospa se onkin minun suklaa. Pienestä heitosta seurasi se, että vaikka miten yritin, ei Poika enää suostunut syömään suklaata. Itku kurkussa pieni totesi että: ”Joo, se on sinun.” Parku ei päättynyt, ennen kuin olin huonolla omalla tunnolla nieleskellyt herkkupalan alas. Aika kamala äiti.

Jouluperinteistä päästäänkin iltaperinteisiin. Kolmevuotias on liikuttavan estoton, mutta samalla myös mahdottoman utelias tarkkailija. Iltapesun jälkeen Pojalla on tapana juosta luokseni pyyhkeeseen kääriytyneenä ja toteaa: ”Minä olen munassa.” Sitten minun täytyy kysyä, että mitähän sieltä munasta kuoriutuu. Poika heittää pyyhkeen pois: ”Minä olen tipu! Piip piip. Ja sinä olet kanaemo.”  Kerran kun olin itse menossa suihkuun, tuli Poika siihen viereen mietteliään näköisenä: ”Onko äiti sinun pippeli pudonnut?” Ei ole. ”Onko isä varastanut sen?” Sain kyllä hihitellä partaani. Vaikka asiasta on puhuttu useampaakin kertaan, pohti Poika yhtenä iltana vielä isälleen: ”Onko äidillä se jossain muualla?”

Iloista joulun ja uuden vuoden odotusta kaikille!

Poika on ottanut Pikkuveljen hyvin vastaan ja juttelee vauvalle: ”Ollaanko me kavereita? Ollaanko me ystäviä? Ollaanko veljeksiä?” Poika paijaa, pussaa ja auttaa hoitamisessa mm. tuomalla vaippoja ja tutteja. Joskus avuliaisuus menee vähän liiankin pitkälle. Kerran isä totesi, että Pikkuveljellä taitaa olla nälkä. Siihen Poika vastasi: ”Minä haen äidin”, otti minua kädestä, vei sohvalle istumaan ja yritti kaivaa rintani esille: ”Minä annan vauvalle ruokaa”.

Pikkuveli vauvana on kuin kopio veljestään. Hyvän kokoinen, nopeasti kasvava hymypoika, joka pälyilee pää pystyssä maailmaa. Yöt vauva on onneksi nukkunut hyvin, mutta päivisin unet jää lyhyiksi torkuiksi. Tiedä sitten johtuuko se refluksista vai Pojan loputtomasta puheripulista. Isoveli kun ei ole hetkeäkään hiljaa ja on sen verran kovaääninen, että välillä tekisi mieli tuupata sillekin hetkeksi tutti suuhun. Toisaalta vajaa kolmevuotiaan logiikalla syntyy varsin hulvattomia juttuja, joille voi naureskella pitkin päivää. Esimerkiksi jos Pojalta kysytään, on meidän sukunimi Schmendrick.

Vaikeinta kahden lapsen kanssa on ajan riittämättömyys. On pitänyt hyväksyä, että kaikkea ei vain ehdi ja monesti on huono omatunto, kun joutuu koko ajan hokemaan, että odota vähän. Mustasukkaisuutta on kuitenkin ollut vähemmän kuin pelkäsin. Tylsistymistään Poika purkaa tekemällä tuhmuuksia ja kiukuttelemalla minulle. Kun äidin aika on kortilla, on isästä tullut Pojan uusi suosikki. Kun ovi käy, pikkujalat kipittävät heti eteiseen: ”Hei! Minä sain hyvän ajatuksen! Painitaankos?” Myös iltanukutukset sujuvat nykyisin miesenergian voimin. Monena iltana manailin, että kylläpä nukahtaminen kestää pitkään, kunnes huomasin, että mies vetää siellä itsekin sikeitä.

Syksyn tullen aloitti Poika kerhossa, jossa viettää kaksi aamupäivää viikossa. Kerhon vaikutus on näkynyt esimerkiksi loputtomana laiva, meri ja merirosvot innostuksena, ne kun ovat siellä nyt teemana. Poika viihtyy siellä niin hyvin, ettei malttaisi tulla kotiin ollenkaan. Yhtenä päivänä sain ensin raahata Pojan ulos portista, sitten juosta perässä ympäriinsä kun se yritti karata talon taakse ja lopulta kantaa puoli matkaa kotiin samalla kun työnsin vaunuja. Sitä ennen Poika oli tietenkin hyppinyt mutaisimmassa lätäkkökuopassa, mitä oli löytänyt. Kun en enää jaksanut kantaa, istui Poika vartin maassa mököttämässä, ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa. Rapussa vintiö spurttasi kielloista huolimatta ylös portaita ja minä syöksyin perään. Kaappasin Pojan hissiin seuraavasta kerroksesta ja silloin Poika alkoi itkeä hysteerisenä: ” Hei! Vauva unohtui!” No, kyllähän se haettiin alhaalta kyytiin. Kotona sitten tapeltiin puolituntia käsienpesusta.

Kerhon ansiosta Poika on myös innostunut laulamaan. Suosikkeja tällä hetkellä ovat Kapteeni katsoi horisonttiin ja Pienen pieni veturi, joita lauletaan antaumuksella joka päivä. Usein katsomme myös musiikkivideoita YouTubesta. ”Katsotaan se ihmisvideo, Pum pum kaa”, pyytää Poika tarkoittaen Robinin Boom Kah-videota. Eräänä päivänä Poika istui koneella katsomassa aakkoslaulua, kun tuli vähän liian kiire päästä vessaan ja vahinko ehti tulla lattialle. ”Kato, lätäkkö!” ja Poika alkoi hyppiä niin että pissa roiskui.

Välillä olo on kieltämättä aika murjottu, mutta on ne lapset silti vaan niin ihania. Yhtenä päivänä pojat karjuivat duona naamat punaisina ja aloin lopulta itsekin itkemään. Silloin Poika rauhoittui ja totesi: ”Ole äiti iloinen!” Vastasin: ”Joo, mutta oon vaan niin väsynyt.” Siihen Poika totesi: ”Minulla on taikasauva, minä taion väsymyksen pois. Pim!”  Sitten halattiin ja oltiin taas kavereita.

Jännittävän, mutta hyvin menneen ensimmäisen raskauden jälkeen koitti raskas vauva-arki vatsa kipeänä huutavan lapsen kanssa. Poika saikin jo aikaisessa vaiheessa lisänimen Ainokainen. Kävi kuitenkin kesällä niin, että ensi vuoden vapun tienoilla lisänimi olisi pitänyt muuttaa Ensimmäiseksi. Jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Sen piti olla normaali raskausviikon 12 ultraääni ja odotin innolla näkeväni villinä viuhtovan vekaran. Mutta ensin tuli hiljaisuus ja sitten tyhjyyden tunne, vaikka yritin viimeiseen asti kieltää sen, minkä jo itsekin näin.

Meidän kohtalona oli keskeytynyt keskenmeno viikolla 8+1. Kasvu oli keskeytynyt vain viikko varhaisultran jälkeen, jossa kaikki oli todettu normaaliksi ja sydän löi. Neljä viikkoa olin ollut raskaana olematta raskaana. Vielä ultraa edellisenä iltanakin ennen nukkumaan menoa olin voinut pahoin. Miten oma keho voi pettää ja huijata näin pahasti?

Sain lääkkeet tyhjennystä varten heti käteen ja otin ne. Odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut. On raskasta odottaa sen tulevan ulos, mitä on yrittänyt pitää kolme kuukautta sisällään. Parin päivän päästä menin päivystykseen, missä tilanne todettiin edelleen samaksi. Sain uudet lääkkeet seuraavalle päivälle ja varmuuden vuoksi ajan kaavintaan seuraavalla viikolle. Aamulla otin lääkkeet ja saman tien alkoi voimakas pahoinvointi. Iltapäivällä olo oli jo kipeä, mutta samalla kipu tuntui hyvältä. Kipu vie asiaa eteenpäin. Muutamassa tunnissa pahin oli ohi fyysisessä mielessä, mikäli myöhemmin ei ilmene mitään jälkikomplikaatioita.

Näkymätön, tai oikeastaan olematon lapsi saa tunteet vetämään aika hurjaa vuoristorataa. Enitenhän tässä harmittaa menetetty mahdollisuus ja hukkaan heitetty aika. Kun miettii viimeisen vuoden pettymyksiä, menetyksiä, taisteluja ja haasteita, olisi toivonut jo suuntaa parempaan. Toisaalta osaan olla entistäkin kiitollisempi ihanasta perheestäni ja ehtymättömästä energianlähteestäni. Miten voisi olla loppumattoman surullinen kun katsoo miten Poika hyppii innoissaan tasajalkaa, juoksee päätä pahkaa paikasta toiseen, nauraa onnellisena ja tulee antamaan haleja ja suukkoja.

Ainokainen vai Ensimmäinen – se selviää sitten aikanaan. Kaikkeen kun ei itse voi vaikuttaa.

PS. Niin siinä kävi, että kuukautta myöhemmin jouduin ottamaan vielä kolmannet lääkkeet. Olimme lentokentällä menossa Kööpenhaminaan, kun tyhjennys alkoi niin voimakkaana että huimasi. Mutta totesin, että jos joudun sairaalaan, voin yhtä hyvin mennä sinne Kööpenhminassakin. Onneksi matka onnistui kuitenkin hyvin ja asia saattiin vihdoin päätökseen.

Unisotaa on meillä kyllä käyty aikaisemminkin. Jo synnytyslaitoksella Poika päätti, että ainoa paikka, missä kelpaa nukkua, on äidin vieressä. Omassa sängyssä Poika huusi kuin palosireeni valvottaen koko osastoa. Ja minä kun olin koko odotusajan tuhahdellut ajatukselle perhepedistä.

Kotona oli valmiiksi perintörimpsuilla koristeltu äitiyskoppa, mutta sieltä kuuluvassa kopinassa ei saanut kukaan nukuttua. Puolentoista viikon ikäisenä alkoivat kamalat vatsavaivat, joita Poika huusi parhaimmillaan täyttä kurkkua iltapäivä kahdesta puoleenyöhön. Yritykset nukuttaa pinnasänkyyn sai unohtaa. Ainoa keino, miten koko perhe onnistui välillä nukkumaan, oli varmasti kaikkien neuvolasääntöjen vastainen. Poika nukkui kanssamme samassa sängyssä vatsaltaan minun vatsani päällä ja itse nukuin osin tyynyillä tuettuna. Mutta sentään nukuimme. Muutaman itkuisen ja uuvuttavan viikon jälkeen vaivat helpottivat ja sain nyytin hivutettua vatsani päältä viereen nukkumaan.

Iltaisin yritin nukuttaa Poikaa pinnasänkyyn. Ilmeisesti odotusvaiheessa olin unohtanut ruksata tilaukseen kohdan "lapsi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn". Poika nukahti usein käsi reunan yli roikkuen, yrittäessään vielä viimeisillä voimilla nukuksissa kiivetä ylös. Parin tunnin jälkeen sitkeä simppu heräsi ja halusi vireen nukkumaan. Sitä mukaan kun pinnasängyn pohjaa piti laskea, oli läheisyyteen tottuneen lapsen nukuttaminen aina hankalampaa. Siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt roikkua reunan yli kaksin kerroin, päätin luovuttaa. Välillä olenkin miettinyt, että pinnasänky on vain suurta huiputusta ja rahastusta. "Viereen tulin, viereen jäin" tuntuu olevan meidän vauvan motto.

Yhtenä päivänä Poika ratkaisee viimeisimmän nukkumistaistelun kieltäytymällä kokonaan nukkumasta päiväunia. Päivärytmin muutos on varmaan rankempi minulle, sillä Poika hyppelee ja puuhastelee innoissaan koko päivän ja minä yritän zombina pysyä perässä. Illalla kahdeksalta lapsonen nukahtaa kahdessa minuutissa. Ja niin myös minä. Sama jatkuu koko seuraavan viikon, alan jo tottua ajatukseen pitkästä päivästä, mutta aikaisin alkavasta illasta. Loppuviikkoa kohden Poika, joka ei vuoteen ole suostunut nukahtamaan minnekään muualle kuin sänkyyn, alkaa torkahdella iltaa kohden sammuen välillä autoon tai rattaisiin kädet yhä lelurattia puristaen.

Viikon kapinoinnin jälkeen Poika tulee itse pyytämään tutin ja haluaa päiväunille. Episodista viisastuneena en anna päiväunien jatkua reilua tuntia pidempään ja siten illallakin unet maistuvat melkein vanhaan malliin, eli puolisen tuntia hiusten nyhtämistä ja kuorsaus kuuluu. Sitä en tiedä, voittiko tämän taistelun muna vai kana, mutta palkintona on matka höyhensaarille.

Ensimmäinen päivä alkoi iloisella höpötyksellä kello 3 yöllä, eikä "nyt on vielä yö" mutina saanut vastakaikua. Ja aamu kahdeksalta Poika nukkui jo päiväunia Vapauden patsaan edustalla. Disney storessa väsymyksestä ei ollut enää tietokaan, vaan Poika katseli silmät suurina karusellissa pyörivää Nalle Puhia, Mikkiä ja Minniä, ja alkoi sitten itse tanssia ja pyöriä musiikin tahdissa. Illemmalla ravintolassa annoimme Pojalle uuden Salama McQueen vetomoottoriauton. Isän temppuilu auton kanssa lietsoi natiaisen hysteeriseen hekotustilaan, joka tarttui lopulta kaikkiin.

Seuraava aamupäivä meni nukkuessa päiväunia, herätys kun oli taas kolmelta yöllä. Sitten vuorossa oli Central Park, jossa Pojan uskalsi päästää rauhassa juoksentelemaan. Ihmeteltävää riitti suurista puun lehdistä hevoskärryihin, suihkulähteisiin ja saippuakuplataiteilijoihin. Poika kirmasi minkä kintuista pääsi, ravasi portaissa ja yritti kiivetä suihkulähteeseen.

Matka jatkui kahdella lennolla Floridan Panama Cityyn, missä vietimme viikon poimien simpukoita vitivalkoiselta hiekkarannalta. Pojasta kuoriutui oikein innokas rantaleijona. Hiekka pölisi ja punaiset Salama-uimapöksyt saivat hurjaa kyytiä Pojan juostessa rantavedessä. Ja mikään ei ollut hauskempaa kuin kaatua naamalleen veteen. Välillä Poika kuoputti hiekkaa käsillä jalkojensa välistä kuin koira, kunnes aloitti ikuisuusprojektin: rannan tyhjentäminen hiekasta mereen kourallinen kerrallaan.

Ajoimme yli kolmenkymmenen asteen helteessä Gulf Worldiin katsomaan delfiinejä ja muita meren olioita. Jännittävän merileijonashown aikana Pojasta oli hirvittävän paljon mielenkiintoisempaa tarkastella katsomorakenteen ruuveja. Maassa olevat vesilätäköt veivät voiton viereisessä altaassa uivista haista. Kun nämä tärkeimmät oli tutkittu, olikin sopiva aika nukahtaa. Ehkä olisi kuitenkin ollut hauskempaa vain istua laiturinnokassa ja bongata merestä pieniä kaloja, meritähtiä, rauskuja, kotiloita ja rapuja.

Leppoisan viikon jälkeen palasimme New Yorkiin. Kaupungin vilinässä näimme mm. miltei alastoman kitaraa soittavan cowgirlin, Ben Stillerin kuvaamassa elokuvaa sekä Minnejä, Mikkejä ja Hello Kittyjä, jotka hyökkäsivät Poikaa naurattamaan. Aluksi se oli ihan söpöä, mutta kun vastaan tuli Mikki, jolla oli selkeä kaljamaha, illuusio särkyi. Mistä sitä oikeasti tietää kuka ällötys puvun sisällä piileskelee?

Viimeisen lomapäivän huipennus oli kaupunkikierros kaksikerroksisella bussilla. Poika istua nakotti kiltisti koko kaksituntisen ihmetellen loputonta autovirtaa. Pilvenpiirtäjien lomassa heittelehti tuulen mukana muovipussi, joka lensi lopuksi suoraan naamaani (joka myös onnistui palamaan ajelun aikana). Times Squerella, kaiken kiireen keskellä, ohitse ajavat palomiehet huomasivat pienen lapsen ihailevan ja innostuneen osoittelun. Pojan hymy oli korvissa, kun palomiehet vilkuttivat takaisin ja kilauttivat vielä paloauton kelloa.

Paluulento kotiin myöhästyi, ja istuimme koneessa pari tuntia, ennen kuin kone oli edes ilmassa. Niin kuin 8 tunnin lento ei itsessään riittäisi. Sillä lennolla me olimme se lapsiperhe, jonka viereen kukaan ei olisi halunnut joutua. Yliväsynyt ja ylisitkeä Poika ei suostunut nukkumaan, vaan parkui kitarisat vilkkuen. Mies alkoi jo laskea, miten paljon välilasku Reykjavikiin tulisi maksamaan. Poika pysyi hiljaa vain katsoessaan DVD:ltä Utelias Viliä ja odotimme laitteen akun loppumista kauhusta täristen. Kun kaikesta toivosta oli jo luovuttu, sylissä istuva Poika käänsi pään rintaani vasten ja sulki silmät. Uupunut maailmanmatkaaja nukahti viimein jossakin Islannin yläpuolella ja heräsi seuraavan kerran vasta omasta sängystään.

pehmoposki raitasukka

aamulla hetkessä nollasta sataan

itsensä lietsoo hurjaan jamaan

puurot kulhosta hörppimällä

nopeasti Pienten kakkosta katsomaan.
 

Liukumäkeen perässä muiden muksujen

rytmissä liu’un pomppujen

suu nauraa, ääneen kikattaa

pakko päästä uudestaan

mut itkun uhalla kukaan muu

ei leikkiautossa olla saa, bruum bruuum!
 

Kukkuu! Poika leikkimökistä kurkistaa

huhuilut kutsuvat sievää Vanessaa

melkein vaihtuu pikku pusu

ei Poika varmaan tänään nuku

viime hetkellä kun huomion vei

ohitse loikkiva valtava pupu
 

Tahdissa espanjalaisten kasarihittien

tanssii Poika pyörien

Muumeista varmaan keksi sen

jalkoihin luistimiksi muovilautanen

pitkin lattiaa kiitää, sitä naarmuttaa

kunnes tömähtää alas peppunen
 

Illan tullen satuja alkaa Poika kaivata

pieni hetki aikaa menee lukutilaa raivata

jälkeen edes kirjan neljäntoista

nukuta ei lasta vuosilta puolta toista

ikkunasta kurkistaa

ei tähdet vielä tarpeeksi kirkkaasti loista
 

Hyvää yötä poikaseni, touhupeppu pienoinen

väsymys jo äidilläkin alkaa olla hienoinen

poski poskeen nukahtaa

viimeinkin kun simahtaa

hauska päivä takana taas

unessa ehkä matkaa jo kohti Amerikkaa