Poika sujahti tarhaan kuin käsi hanskaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ensimmäisellä viikolla hän oli kuulema jopa lohdutellut toisia lapsia, joilla oli äitiä ikävä. Pikkuveli huusi vietäessä ja haettaessa kolmisen viikkoa. Sen jälkeen molemmat pojat ovat tyytyväisinä aamulla tepastelleet vieressä olevaan tarhaan ja vilkuttaneet reippaasti hei hei. Hyvä niin, koska olin varautunut koko syksyn kestävään protestiin. Kun Pojalta oli syksyllä kyselty, harmittaako tarhassa jokin, oli vastaus: ”Joo. Se, että on vain yksi käsisaippua ja että piirustuspaperissa on reikiä.”

Poika on tarhasta niin innoissaan, että leikki tarhaa kotonakin. Silloin minä olen lapsi ja Poika aikuinen. Poika eläytyy rooliinsa vahvasti ja matkii jopa ruokakärryjen ja hissin äänet. Poika pitää minulle päiväpiirin ja sen jälkeen on ruokailu. Poika sanoo ruokalorun ja käyttää samalla oppimiaan tukiviittomia. ”Istun ja kuuntelen rauhassa, mitä tänään on ruokana. Ensin istun nätisti, sitten suuhun pastilli.” Viittomien lisäksi Poika on alkanut käyttää joitakin sanoja/ sanontoja kuten ”pliis, spasiba, mitä jäbä duunaa” ja joka toinen lause päättyy kysymykseen ”vai mitä?”. Nukkariaikaan Poika pitää niin kovaa kuria, että vähän hirvittää. Unilelut joutuvat takavarikkoon ja olen joutumassa välillä vauvojen ryhmään nukkumaan, kun en osaa käyttäytyä.

Aluksi jännitin, mitähän ne pojat mahtaa tarhassa syödä, kun toinen on supernirso ja allerginen ja toinen syö kaiken, mutta on vielä allergisempi. Poika on oppinut maistelemaan rohkeammin, vaikka kaikki maistuukin kuulema chilille ja sitruunalle. Pikkuveli syö niin paljon, että hoitajat kysyivät, osaako se kertoa koska on täynnä ja lopettaa itse syömisen. Vauvavuoden ruipelosta onkin kasvanut varsin pehmoinen pikkupoika.

Kakka on ollut viime aikoina tosi kova juttu. Pojan vastaus kaikkeen on kakka, pieru, pissa, kakka. Millainen päivä oli? ”Kakka”.  Mitä teit tarhassa?  ”Kakkaa.” Mitä teillä oli ruokana? ”Kakkaa.”  Yhtenä päivänä Poika muodosteli sanoja jääkaapin magneettikirjaimista ja jupisi jotain, ettei voi kirjoittaa kakka, koska ei löydä toista K-kirjainta. Kysyin, että osaatko muka kirjoittaa kakka. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”K A K K A”. Kysyin, että miten sä sen osasit. ”Mä oon niin fiksu, vai mitä?”. Arvasin sitten, että isähän sen on opettanut.

Uupumusta on aiheuttanut poikien ja varsinkin Pikkuveljen jatkuva sairastaminen. Madoilta, täiltä, oksennustaudeilta ja rokoilta on vältytty, mutta riesana on ollut jatkuva nuha, yskä ja korvatulehdukset. On aikamoista aikatauluttamista ja varasuunnitelmien tekoa, kun melkein joka viikko pitäisi olla poissa tarhasta. Toivottavasti kevät sujuisi paremmin, alkaa olla jo posket lommolla NenäFridan käytöstä.

Muutama viikko sitten hoitajat kysyivät, kiukutteleeko Pikkuveli koskaan, kun tarhassa aina vaan hymyilee, velmuilee ja sanoo joo. No, on sitä luonnetta sen jälkeen tarhassakin näyttäytynyt. Makaronit on heitelty pitkin pöytää, leivät jätetty syömättä kun ei ole saanut sorkkia voita sen päältä, puettaessa kiukuteltu sekä revitty vaatteita pois ja pihalla natiainen yrittää kiivetä kielletylle kalliolle sata jalkaa vatsan alla. Herttaisen joo-sanan lisäksi on tullut hyvin päättäväinen äyh pään ravistuksella höystettynä.

Kotona potkuraivarit ovat arkipäivää. Varsinkin pukeminen on painajaismaista, Pikkuveli kun haluaisi lähteä aina ilman sukkia ja pukea itse haalarin survomalla jalkoja tarmokkaasti huppuun. Kerran Pikkuveli parkui naama punaisena niin, ettei hengittänyt ollenkaan puoleen minuuttiin, vaan sen takia ettei saanut toista kertaa lisää riisijäätelöä.

Pojat ovat liikuttavan kiintyneitä toisiinsa. Aamulla Pikkuveli kysyy aina ensimmäisenä, missä veli on. Jos haen Pikkuveljen ensimmäisenä tarhasta, osoittaa pikkuinen heti isompien pihalle, että mennään hakemaan veli mukaan. Varsinkin ruokapöydän kepposteluissa veljekset ovat varsin taidokkaita. Välillä oikein korvia särkee, kun vintiöt kiljahtelevat kilpaa, pälättävät yhdessä siansaksaa, kikattavat ja lopuksi jotain lentää kaaressa lattialle tai jonkun syliin. Jos kehtaisin, kaivaisin kuulosuojaimeni esiin. Eikä turvakenkien käyttökään kotona olisi huono idea, sen verran kipeästi lelut ovat varpailleni putoilleet.

Vaikka opiskelu on rankkaa, väitän että kotona olo on ehkä rankempaa. Päivä alkaa monesti ennen kuutta ja menoa riittää tauotta ilta yhdeksään. Pojat ovat nyt siinä iässä, ettei yksi käsipari riitä mihinkään ja tahtopoikien nahistelu raastaa välillä hermoja riekaleiksi.  Aina pitäisi saada sama lelu kuin toisella. Aina pitäisi päästä samaan aikaan syliin. Aina kun joku makaa lattialla, hyppää toinen päälle painimaan. Välillä pojat saattavat pysähtyä paijaamaan toisiaan ja sitten sama meno jatkuu taas. Poika haluaisi tehdä isojen poikien juttuja ja Pikkuveli säheltää joka puolella kuin päätön kana.

Pikkuveli seuraa kärppänä, mitä Poika puuhaa. Kun Poika juoksee näyttämään rakentamaansa Legoalusta ”Kato!”, kipittää Pikkuveli näyttämään yhtä ylpeänä kolmea yhteen saamaan Legoa ”Kato!”. Jos Poika istuu sohvan käsinojalla, menee nanosekunti, että Pikkuveli keikkuu toisella puolella tai pistää paremmaksi ja kiipeää ruokapöydän päälle. Koti on muuttunut yhtäkkiä kiipeilykentäksi, johon ainoa hyvä ratkaisu olisi kaiken päällystäminen vaahtomuovilla. Muksauksia ja mustelmia ei voi välttää. Yhtenä päivänä käväisin vessassa ja Pikkuveli oli sillä aikaa ponnistanut patteria vasten Brion leikkihellan päälle ja istuskeli siinä naama loistaen paukuttelemassa jalkoja luukkua vasten.

Siivoaminen on aivan turhaa. Minkä yksi siivoaa, sen perässä kaksi sotkee. Olenkin totutellut ajatukseen hallittu kaaos. Ei se niin tarkkaa ole, ovatko tavarat oikealla paikalla, kuhan tietää mistä ne tarvittaessa löytää. Jos vaikka tarvitsen poikien hiusharjaa, muistan, että sehän on siellä keittiön pöydän alla. Missä on kaukosäädin? Ai niin, tietenkin tyynyliinan sisällä, jota käytettiin joulupukkileikissä lahjasäkkinä. Ainoa, mikä on oikeasti joka päivä kateissa on puhelin. Yhtenä päivänä etsin sitä ympäri asuntoa vaikka kuinka kauan ja pyysin Pojankin mukaan etsintöihin. Poika totesi, että tämähän on oikea arvoitus. Lopulta Pikkuveli sitten kaivoi sen esiin leikkiuunista. Kysäisin sitten, että kumpi teistä pojista sen sinne piilotti. Poika tunnusti: ”Minä. Pienenä”.

Pojan puheissa alkaa selvästi huomata sukupuolen korostamisen. Jutuissa on usein maininta me pojat tai eihän tytöt voi jotain tehdä. Yksi päivä Poika leikki kotileikkiä ja kokkasi ruokaa: ”Mitä sä äiti haluaisit juoda?” No voisin ottaa Coca-Colaa. ”Eihän tytöt juo Cokista, vai mitä?.” Eikö, ketkä sitten juo? ”No ihmiset.” Eikö tytöt ole ihmisiä? ”Ei, kun ne on naisia.” Sukupuolierot kiinnostavat, mutta ihan syvimpään kysymykseen ei ole päästy käsiksi, vaikka kerran puistomatkalla aika lähelle liippasi: ”Äiti, mitä oli ennen kuin oli poikia ja ihmisiä?” Poika myös käsittelee kasvuun liittyviä asioita tutkimalla usein ”nuoruuskirjansa”, eli kuva-albumia, jossa on vauvakuvia. Kun Poika täytti 4, hän totesi: Mä oon jo melkein aikuinen, sellainen aikuislapsi. Vai mitä?”

Kolme vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni hetken mielijohteesta.  Puuhakkaasta Pojasta on kasvanut ihana, suuria ajatuksia täynnä oleva isoveli. Seikkailut jatkuvat, mutta tämä kirjoitus jää viimeiseksi. Onnellista uutta vuotta kaikille!