Poika sujahti tarhaan kuin käsi hanskaan heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ensimmäisellä viikolla hän oli kuulema jopa lohdutellut toisia lapsia, joilla oli äitiä ikävä. Pikkuveli huusi vietäessä ja haettaessa kolmisen viikkoa. Sen jälkeen molemmat pojat ovat tyytyväisinä aamulla tepastelleet vieressä olevaan tarhaan ja vilkuttaneet reippaasti hei hei. Hyvä niin, koska olin varautunut koko syksyn kestävään protestiin. Kun Pojalta oli syksyllä kyselty, harmittaako tarhassa jokin, oli vastaus: ”Joo. Se, että on vain yksi käsisaippua ja että piirustuspaperissa on reikiä.”

Poika on tarhasta niin innoissaan, että leikki tarhaa kotonakin. Silloin minä olen lapsi ja Poika aikuinen. Poika eläytyy rooliinsa vahvasti ja matkii jopa ruokakärryjen ja hissin äänet. Poika pitää minulle päiväpiirin ja sen jälkeen on ruokailu. Poika sanoo ruokalorun ja käyttää samalla oppimiaan tukiviittomia. ”Istun ja kuuntelen rauhassa, mitä tänään on ruokana. Ensin istun nätisti, sitten suuhun pastilli.” Viittomien lisäksi Poika on alkanut käyttää joitakin sanoja/ sanontoja kuten ”pliis, spasiba, mitä jäbä duunaa” ja joka toinen lause päättyy kysymykseen ”vai mitä?”. Nukkariaikaan Poika pitää niin kovaa kuria, että vähän hirvittää. Unilelut joutuvat takavarikkoon ja olen joutumassa välillä vauvojen ryhmään nukkumaan, kun en osaa käyttäytyä.

Aluksi jännitin, mitähän ne pojat mahtaa tarhassa syödä, kun toinen on supernirso ja allerginen ja toinen syö kaiken, mutta on vielä allergisempi. Poika on oppinut maistelemaan rohkeammin, vaikka kaikki maistuukin kuulema chilille ja sitruunalle. Pikkuveli syö niin paljon, että hoitajat kysyivät, osaako se kertoa koska on täynnä ja lopettaa itse syömisen. Vauvavuoden ruipelosta onkin kasvanut varsin pehmoinen pikkupoika.

Kakka on ollut viime aikoina tosi kova juttu. Pojan vastaus kaikkeen on kakka, pieru, pissa, kakka. Millainen päivä oli? ”Kakka”.  Mitä teit tarhassa?  ”Kakkaa.” Mitä teillä oli ruokana? ”Kakkaa.”  Yhtenä päivänä Poika muodosteli sanoja jääkaapin magneettikirjaimista ja jupisi jotain, ettei voi kirjoittaa kakka, koska ei löydä toista K-kirjainta. Kysyin, että osaatko muka kirjoittaa kakka. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”K A K K A”. Kysyin, että miten sä sen osasit. ”Mä oon niin fiksu, vai mitä?”. Arvasin sitten, että isähän sen on opettanut.

Uupumusta on aiheuttanut poikien ja varsinkin Pikkuveljen jatkuva sairastaminen. Madoilta, täiltä, oksennustaudeilta ja rokoilta on vältytty, mutta riesana on ollut jatkuva nuha, yskä ja korvatulehdukset. On aikamoista aikatauluttamista ja varasuunnitelmien tekoa, kun melkein joka viikko pitäisi olla poissa tarhasta. Toivottavasti kevät sujuisi paremmin, alkaa olla jo posket lommolla NenäFridan käytöstä.

Muutama viikko sitten hoitajat kysyivät, kiukutteleeko Pikkuveli koskaan, kun tarhassa aina vaan hymyilee, velmuilee ja sanoo joo. No, on sitä luonnetta sen jälkeen tarhassakin näyttäytynyt. Makaronit on heitelty pitkin pöytää, leivät jätetty syömättä kun ei ole saanut sorkkia voita sen päältä, puettaessa kiukuteltu sekä revitty vaatteita pois ja pihalla natiainen yrittää kiivetä kielletylle kalliolle sata jalkaa vatsan alla. Herttaisen joo-sanan lisäksi on tullut hyvin päättäväinen äyh pään ravistuksella höystettynä.

Kotona potkuraivarit ovat arkipäivää. Varsinkin pukeminen on painajaismaista, Pikkuveli kun haluaisi lähteä aina ilman sukkia ja pukea itse haalarin survomalla jalkoja tarmokkaasti huppuun. Kerran Pikkuveli parkui naama punaisena niin, ettei hengittänyt ollenkaan puoleen minuuttiin, vaan sen takia ettei saanut toista kertaa lisää riisijäätelöä.

Pojat ovat liikuttavan kiintyneitä toisiinsa. Aamulla Pikkuveli kysyy aina ensimmäisenä, missä veli on. Jos haen Pikkuveljen ensimmäisenä tarhasta, osoittaa pikkuinen heti isompien pihalle, että mennään hakemaan veli mukaan. Varsinkin ruokapöydän kepposteluissa veljekset ovat varsin taidokkaita. Välillä oikein korvia särkee, kun vintiöt kiljahtelevat kilpaa, pälättävät yhdessä siansaksaa, kikattavat ja lopuksi jotain lentää kaaressa lattialle tai jonkun syliin. Jos kehtaisin, kaivaisin kuulosuojaimeni esiin. Eikä turvakenkien käyttökään kotona olisi huono idea, sen verran kipeästi lelut ovat varpailleni putoilleet.

Vaikka opiskelu on rankkaa, väitän että kotona olo on ehkä rankempaa. Päivä alkaa monesti ennen kuutta ja menoa riittää tauotta ilta yhdeksään. Pojat ovat nyt siinä iässä, ettei yksi käsipari riitä mihinkään ja tahtopoikien nahistelu raastaa välillä hermoja riekaleiksi.  Aina pitäisi saada sama lelu kuin toisella. Aina pitäisi päästä samaan aikaan syliin. Aina kun joku makaa lattialla, hyppää toinen päälle painimaan. Välillä pojat saattavat pysähtyä paijaamaan toisiaan ja sitten sama meno jatkuu taas. Poika haluaisi tehdä isojen poikien juttuja ja Pikkuveli säheltää joka puolella kuin päätön kana.

Pikkuveli seuraa kärppänä, mitä Poika puuhaa. Kun Poika juoksee näyttämään rakentamaansa Legoalusta ”Kato!”, kipittää Pikkuveli näyttämään yhtä ylpeänä kolmea yhteen saamaan Legoa ”Kato!”. Jos Poika istuu sohvan käsinojalla, menee nanosekunti, että Pikkuveli keikkuu toisella puolella tai pistää paremmaksi ja kiipeää ruokapöydän päälle. Koti on muuttunut yhtäkkiä kiipeilykentäksi, johon ainoa hyvä ratkaisu olisi kaiken päällystäminen vaahtomuovilla. Muksauksia ja mustelmia ei voi välttää. Yhtenä päivänä käväisin vessassa ja Pikkuveli oli sillä aikaa ponnistanut patteria vasten Brion leikkihellan päälle ja istuskeli siinä naama loistaen paukuttelemassa jalkoja luukkua vasten.

Siivoaminen on aivan turhaa. Minkä yksi siivoaa, sen perässä kaksi sotkee. Olenkin totutellut ajatukseen hallittu kaaos. Ei se niin tarkkaa ole, ovatko tavarat oikealla paikalla, kuhan tietää mistä ne tarvittaessa löytää. Jos vaikka tarvitsen poikien hiusharjaa, muistan, että sehän on siellä keittiön pöydän alla. Missä on kaukosäädin? Ai niin, tietenkin tyynyliinan sisällä, jota käytettiin joulupukkileikissä lahjasäkkinä. Ainoa, mikä on oikeasti joka päivä kateissa on puhelin. Yhtenä päivänä etsin sitä ympäri asuntoa vaikka kuinka kauan ja pyysin Pojankin mukaan etsintöihin. Poika totesi, että tämähän on oikea arvoitus. Lopulta Pikkuveli sitten kaivoi sen esiin leikkiuunista. Kysäisin sitten, että kumpi teistä pojista sen sinne piilotti. Poika tunnusti: ”Minä. Pienenä”.

Pojan puheissa alkaa selvästi huomata sukupuolen korostamisen. Jutuissa on usein maininta me pojat tai eihän tytöt voi jotain tehdä. Yksi päivä Poika leikki kotileikkiä ja kokkasi ruokaa: ”Mitä sä äiti haluaisit juoda?” No voisin ottaa Coca-Colaa. ”Eihän tytöt juo Cokista, vai mitä?.” Eikö, ketkä sitten juo? ”No ihmiset.” Eikö tytöt ole ihmisiä? ”Ei, kun ne on naisia.” Sukupuolierot kiinnostavat, mutta ihan syvimpään kysymykseen ei ole päästy käsiksi, vaikka kerran puistomatkalla aika lähelle liippasi: ”Äiti, mitä oli ennen kuin oli poikia ja ihmisiä?” Poika myös käsittelee kasvuun liittyviä asioita tutkimalla usein ”nuoruuskirjansa”, eli kuva-albumia, jossa on vauvakuvia. Kun Poika täytti 4, hän totesi: Mä oon jo melkein aikuinen, sellainen aikuislapsi. Vai mitä?”

Kolme vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni hetken mielijohteesta.  Puuhakkaasta Pojasta on kasvanut ihana, suuria ajatuksia täynnä oleva isoveli. Seikkailut jatkuvat, mutta tämä kirjoitus jää viimeiseksi. Onnellista uutta vuotta kaikille!

”Hei! Tuolla on Myyrmäen vesitorni, se on käytössä. Myös Kaivokselassa on vesitorni, mutta se ei ole enää käytössä. Sen päällä on säähavaintopallo, joka oli ennen lentoaseman vesitornissa. Lauttasaaressakin on vesitorni, mutta se puretaan syksyllä. Vuosaaren vesitorni on jo purettu….” Istuimme taksissa ja Poika kertoi koko matkan ajan hämmästyneen oloiselle kuskille vesitorneista. Ne ovat nyt tosi in. Mikä tahansa vesitorneihin liittyvä saa tulevan vesitornitieteilijän ilmeen kirkastumaan.

Pojan mielipuuhaa on rakentaa Legoista vesitorneja ja sitten selostaa, missä on mm. ilmanvaihtoputket, sisempi- ja ulompivesisäiliö, pumput, kattotasanne ja antennit. Ulkona erimuotoiset katulamput muuttuvat Lauttasaaren, Otaniemen tai Kaivokselan vesitorneiksi. Hiekkalaatikolla Poika hyppää korokkeelta alas ja huutaa: ” Minä olen Jyväskylän vesitorni, katsokaa miten romahdan!” Joinakin päivinä olemme olleet vesitorniretkillä ja ajaneet katsomaan niitä läheltä.

Kesän aikana olemme muutenkin tehneet pieniä reissuja. Suomenlinnan reissulla parasta oli Pojan mielestä lautalta näkyneet Roihuvuoren ja Myllypuron vesitornit. Kansallismuseon Vintillä isomman ipanan mieleen oli vanhan ajan kauppaleikki ja pienempi ihastui maitolaiturin kannuihin. Bussimatka kotiin ei ollut oma suosikkini: Pikkuveli parkui, jos en tunkenut koko aikaa riisikakkua suuhun ja Poika pomppi ylös alas ja nuoli ikkunaa. Ajomatka Lohjalle mökille sujui paremmin, kun Poika bongaili liikennemerkkejä, joista eksoottisin oli varmaan varokaa härkiä -merkki. Mökillä Poika jätti sormensa heti leikkimökin oven väliin, eikä suostunut näyttämään kättään tai tekemään mitään muutakaan tuntiin. Pikkuveli puolestaan hankki mustan silmän kaatumalla päin patteria.

Vähän pidemmän reissun teimme Turkuun, jossa olimme pari yötä kylpylähotellissa. Pahaksi onneksi Poika oli vaikea koko matkan ajan kipeän vatsan takia. Pukeminen oli vaikeaa, riisuminen oli vaikeaa, syömisestä tai liikkeelle lähtemisestä puhumattakaan. Hauskaa meillä silti oli. Uiminen oli niin kivaa, että sain naama punaisena kantaa kiljuvan vesipedon pukuhuoneisiin, jotta pääsimme pois. Matkan varsinainen etappi oli kuitenkin Muumimaailma, jossa molemmat vekarat viihtyivät hyvin. Poika heitti yläfemmat Pikku Myyn kanssa ja kysyi sitten, onko Muumilaaksossa vesitornia. No, ei ollut. Onneksi näimme ajomatkalla sentään Raision vesitornin, joka Pojan mielestä oli vähän Hakunilan vesitornin näköinen.

Kuukauden päästä urani kotiäitinä päättyy.  Itse aloitan uuden alan opiskelun ja pojat menevät tarhaan.  Koska varsinaisen tarhaan tutustuttamisjakson hoitaa isä, kävimme poikien kanssa jo nyt kertaalleen paikkaa katsomassa. Poika oli heti kuin kotonaan, kengät riisuttuaan hän käveli suoraan sohvalle rennosti löhöilemään. Kun kiersimme tarhaa, Poika kertoi kaikille nimensä, avasi suunsa ammolleen ja osoitti: ”Mulla on pitkät hampaat.”  Pihalla Poika sukelsi mukaan muiden leikkeihin kuin pieni ankerias ja lähtiessä huusi kaikille: ”Oli kiva leikkiä ja nähdään sitten taas!” Ainakin toisen lapsosen osalta suurimmat huolet haihtuivat. Ja jos tarhassa sattuu olemaan joskus naamiaiset, on Poika ilmoittanut haluavansa pukeutua banaaniksi. Enää mietityttääkin miten pienempi rääpäle pärjää ja kuinka sairaana syksyllä olemme. Muutama päivä käynnin jälkeen olimme kaikki räkätaudissa.

Pikkuveli ei ole tosin enää mikään rääpäle. Pieni pyöröposki tapailee jo joitakin sanoja. Ainakin äiti, isä, heppa, lamppu ja vaippa on kuultu ja monista sanoista alkutavuja. Tappi otti myös ensimmäiset askeleet ilman tukea alle kymmenkuisena ja kipittelee itsekseen jo pitkiäkin matkoja. Yleensä mennään kyllä vielä käsi kädessä, ja käteni ovatkin olleet kirjaimellisesti sidottuina viimeaikoina.  Tai joku on vähintäänkin roikkunut kiinni lahkeessa. Pikkuveli harjoittelee kovasti laatikoiden päälle kiipeämistä ja virnistelee ilkikurisesti napsutellessaan TV:tä päälle ja pois. Ulkona on kiva tunkea suu täyteen kiviä. Pikkuvintiön suurin intohimo tällä hetkellä on kuitenkin pallo. Jalkapallo, pehmopallo, sählypallo, golfpallo, iso pallo, pieni pallo. Pallo kuin pallo, kunhan on pallo jota heittää ja potkia.

Iltaisin molemmat lapsoset ovat touhuista aivan puhki. Silti isompi innostuu juoksemaan karkuun iltapesua ja lauleskelee: ”Et saa minua kiinni mandariini!” tai ”Lälläl lälläl paukku!”  Välillä Poika vielä viimeisillä voimillaan huutaa sängyn viereen käymään ja kysyy: ”Onhan Lauttasaaren vesitorni vielä olemassa? Eihän sitä vielä ole purettu?” Poika on halunnut usein isän kertoman vesitorniaiheisen iltasadun, jossa hän seikkailee yhdessä Mikin kanssa. Eräänä iltana Poika pyysikin: ”Isä, laula mut uneen.” ”En mä osaa laulaa”, totesi mies. ”Äiti osaa, sen Nukkumatti-laulun” , vastasi Poika. ” Laula sinä”, mies ehdotti. ”Ei kun lauletaan jotain yhdessä”, Poika ehdotti. Hetken sopivaa laulua mietittyään isä ja Poika lauloivat yhdessä Tuiki tuiki tähtönen. Sitten pellavapää nukahti.

Kuluneesta talvesta on mieleeni jäänyt hyvin Pojan ensimmäinen luistelukerta, joka muuttui varsinaiseksi näytelmäksi, jossa huuto kaikui ainakin puoleen kylään. Poika innostui luistelusta valtavasti, eikä olisi malttanut lopettaa, vaikka varpaat alkoivat kohmettua -10 asteen pakkasessa. Ensin vintiö luisteli karkuun minkä horjuen kykeni ja sitten ei antanut riisua luistimia. Isä joutui lopulta istumaan Pojan päälle, jotta luistimet saatiin pois potkivista jaloista. Tämän jälkeen Poika otti taas jalat alleen ja lähti juoksemaan lumessa pelkät villasukat jalassa. Lopulta kypäräpäinen, karjuva ja potkiva riiviö piti kantaa olalla kotiin ohikulkijoiden katsoessa meitä ihmetellen. Sitähän se uhmaikäisen arki on, valtava riemu voi vaihtua silmän räpäyksessä suureen kiukkuun. Aina ei aikuinenkaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, lohduttaa vai suuttua.

Välillä tuntuu, että meille on muuttanut asumaan Kuningas Ei. Kuten Tuure Kilpeläisen laulussakin sanotaan: ”Mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään…” Paitsi lihapullia, muusia, tonnikaloja (= Kullanrapeat kalafileet) ja patonkimuroja (= Weetabix).  Tulevaisuuden varalle on kyllä suuria suunnitelmia: ”Sitten kun mä täytän neljä, niin mä syön mustikan. Kun mä täytän seitsemän niin syön alpensiinin.”

Kun olisi aika lähteä ulos, kuluu: ”Minä en missään tapauksessa lähde ulos. En minä jaksa, minun täytyy nyt vähän lepäillä.” Muutaman kerran, kun mikään muu ei ole auttanut, olen pakannut ulkovaatteet rattaisiin, napannut lepäilijän kainaloon ja nostanut pihalle. Silloin on kummasti alkaneet vaatteet kelvata. ”En minä jaksa, minun täytyy nyt vähän lepäillä”, on myös ilmeisen hyvä vastaus, kun pitäisi lähteä kerhosta kotiin, syödä epämieluisaa ruokaa, siivota lelut, mennä pesulle tai nukkumaan.

Välillä kaikkiin juttuihin pitää muuten vain sanoa ei. Esimerkiksi Poika laulaa: ”Ei Muumipeikko, ei Pikku Myy… ei Muumilaaksoon…” tai haluaa lukea” Ei Herra Hakkaraisen ei seitsemän ihmettä”. Joskus taas tietää, että ei onkin joo: ”Mä en piirtänyt kuulakärkikynällä housuihin ”  tai  ”Mä en rikkonu mitään”. Pärstäkerroin kyllä paljastaa totuuden.

Sitten kun ulos asti joskus päästään, on siellä aina kivaa. Poika noukkii maasta yhden pitkän ja yhden lyhyen kepin. Kas, siinähän ovat ystävämme Mikki ja Hessu! Sillä aikaa kun Poika valmistaa Mikin synttäreitä varten hiekkalaatikolla juustosoppaa, saan minä kunnian leikkiä ja jutella keppikaveruksille (ja välillä tuntea itseni vähän hölmöksi, mutta mitäpä tuosta). Sisäleikeissä jengiin liittyy usein mukaan myös Ihaa ja herra Hakkarainen. Silloin sohva muuttuu laivaksi, joka pakataan ääriään myöten kaiken maailman lasteilla ja otetaan kurssi kohti autiosaaren keskustarantaa, josta löytyy myös pizzeria.

Ihan oikealle rannalle pääsimme lomalla Espanjassa. Lähtöä edeltävänä yönä Poika kehitti itselleen ensimmäisen vatsatautinsa. Anoppi varmasti ilahtui, kun aamulla soitimme, että voisiko käydä hakemassa oksennuspyykit, ettei tarvitse niitä viikoksi jättää haisemaan. Lentomatka sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt pieni katastrofi iski syödessä, kun lusikka oli vääränlainen. Seuraavan kerran Oksu Laattanen ilmaantui vuokra-autossa matkalla hotellille. Parin päivän päästä tautiin sairastui Pikkuveli, jota puraisi ripulisaurus. Oli varsin riemukasta istua vaijerihissiajelulla, kun pieni turautti semmoiset löröt, että lattialle loiskui. Huoneistossamme ollut pesukone sai viikon aikana pyöriä muutamaan otteeseen.

Matka onnistui muutamasta epäonnisesta sattumasta huolimatta hyvin. Ehdimme kierrellä eläinpuistoissa, leikkipuistoissa ja hieman ostoksilla. Ranta oli täynnä kauniita simpukoita. Ne nähdessään Poika kysyi, onko isoäiti, jolla on kotona simpukoita koristeena, tuonut ne sinne. Meri oli vielä sen verran kylmää, ettei tarjennut kuin varpaita uittaa, mutta kivaa sekin oli. Kävimme myös La Paloma -puistossa, jossa oli mm. lasten leikkipaikkoja, joitain eläimiä, kaktuspuisto, bambupöheikkö, lampi ja pomppulinna. Se oli Pojan mielestä maailman paras puisto ja samaa mieltä oli varmaan Pikkuveli, kun ei malttanut nukkua ollenkaan.

Pikkuveljestä onkin kasvanut varsinainen touhupeppu. Kuuluu vaan kova ähinä, puhina, pärinä ja naksutus, kun pieni mittarimato ryömii kauheaa vauhtia ympäri asuntoa. Yleensä suunta on heiluttamaan jalkalamppua, syömään kenkiä, nykimään sähköjohtoja tai vessaan pönttöä nuolemaan. Välillä on tietysti kiva puklata ja sitten salaman nopeasti levittää se kädellä ympäriinsä. Tai päristää ruuat suusta ruokapöydässä. Virnistyksestä päätellen pikkumies tietää jo hyvin mikä kiellettyä, mutta kivaa. Suloinen kaveri, mutta osaa saada myös aika ärhäköitä hepuleita.

Pikkuprinssi haluaa osallistua kaikkeen ja opettelee tällä hetkellä innokkaasti mm. istumista, konttaamista, kiipeämistä ja taputtamista. On ihana huomata, miten veljekset alkavat jo seurustella yhdessä ja velmuilevat keskenään. Möyrivät lattialla ja tutkivat legoja. Leikkivät piilosta ja pyörivät sängyssä. Halaavat ja pussaavat. Ruokapöydän ääressä molemmat innostuvat kiljuskelemaan ja rummuttamaan käsillään: ”Äiti, me ollaan poikabändi!” Joskus Poika saattaa spontaanisti todeta: ”Kiva kun mä sain pikkuveljen!” Ihania poikia molemmat, mutta valtakuntamme on näiden kruunupäiden kanssa vielä joskus lirissä.

Lopuksi vielä pieni arvoitus, jonka Poika keksi Aliasta pelatessa: ”Pieni numero, jossa on reikä. Arvaattekos?”

Kolmen vuoden kynnyksellä iski Poikaa ihan selvä ikäkriisi. Ehkä se johtui siitä, että tapahtumaa oli hehkutettu niin paljon etukäteen. Tai sitten raukka luuli, että elämä muuttuu sen myötä jotenkin radikaalisti. Kiukuttelu alkoi paria viikkoa ennen synttäreitä. Kaikki oli tyhmää ja kauhea itkupotkuraivari saattoi syttyä ihan mistä tahansa. Suurena päivänä ohjelmassa oli aarteenetsintää, ranskalaisia ja nuggetteja, Lentsikat -elokuva ja kaikkea kivaa koko perheen kesken. Kotimatkalla sankari vain totesi: ” Mä en haluu olla kolme, mä haluun olla vaan kaks.” Iltapalakaan ei maistunut, ennen kuin keksimme hämätä sytyttämällä synttärikynttilä paahtoleivän päälle. Pari päivää synttäreiden jälkeen Poika rauhoittui. Elämä jatkui, vaikka olikin jo kolme vuotta. Siitä lähtien Poika on tosin aloittanut joka toisen lauseen mummomaisesti sanomalla: ”Muistatko…?”

Syntymäpäivälahjaksi annoimme Lego Jaken merirosvolaivan. Riemukkain osa siinä on kuulan ampuva tykki, jonka kanssa Poika joskus hiipii nurkan takaa ja huudahtaa: ”Tulta!” Poika on edelleen yhtä innostunut merirosvoista kuin me vanhemmat alamme olla siihen kyllästyneitä. Välillä Poika kertoo kyllä hyviä puujalkavitsejä. Kerran mummin kanssa ulkoillessa, irtosi kenkä kesken laivaleikin: ”Oho, puujalka putosi!” Yksi päivä taas Poika lenkutti keittiöön jalka muovikuppiin sullottuna: ”Kato äiti. Krokotiili puraisi ja mulla on nyt puujalka.”

Pojan parhaat kaverit tällä hetkellä ovat Mikki ja Hessu. Niille pitää esitellä kaikki lelut, tehdä ruokaa ja ne pitää ottaa mukaan nukkumaan. Jos Poika saisi päättää, istuisin koko päivän Mikki ja Hessu sylissä. Kun sanon, että nyt on välillä Pikkuveljen vuoro olla sylissä tai aika siivota tms., sanoo Poika murtuneella äänellä pää painuksissa: ”Ai, selvä.” Minuutin päästä Mikki ja Hessu ovat taas jotenkin päätyneet minun syliin ja Poika ryntää hakemaan ”vielä yhden erikoiskivan yllätysjutun” niille näytettäväksi, kunnes koko leluarsenaali on raahattu olohuoneeseen. Kun pyydän, että älä heitä niitä leluja lattialle, saan vastaukseksi: ” En, kun ne lensi sinne itse.” Muutenkin olen alkanut saada varsin nenäkkäitä vastauksia. Yhtenä päivänä taas saarnasin jostain asiasta ja siihen Poika totesi: ”Anteeksi, Teidän Korkeutenne!”

Vuoden tauon jälkeen Poika aloitti taas muskarissa. Lauluinnostus onkin aivan valtava ja Poika lurittelee lauluja pitkin päivää. Aina sanat eivät tosin mene ihan kohdalleen. Metsämökki -laulu menee Pojan mukaan näin: ”…Auta, auta, pyydän sua, vaimoni vainoo mua!...” Poika myös laulaa antaumuksella Utelias Vilistä poimimaansa Jouluapina-laulua ja ihmettelee, miksi sitä ei löydy miltään joulucd:ltä niin kuin esimerkiksi Kumpuset-laulu.

Lunta ja lumileikkejä odotetaan meillä kovasti. Vaikka sen verran välillä onkin ollut lunta ja pakkasta, että riiviö onnistui karkaamaan lammen jäälle juoksentelemaan. Onneksi sillä kertaa jää kesti. Hiekkalaatikotkin ovat sen verran kohmeessa, että saa raaputella välillä hiki pipossa, että Poika pääsee mielipuuhaansa eli tekemään hiekkapizzoja. Ja nyt seuraakin täydellisen pizzan resepti: ”Pohjalle laitetaan ensin hilloa, sitten tonnikalaa, homejuustoa ja päälle vielä raakajuustoa.” Luovaa ruoanlaittoa on kai sekin, että Poika käpertyy sohvan ja sohvatyynyn väliin ja pyytää: ”Purista minut, minä olen valkosipuli.”

Tänä vuonna Poika sai ensimmäistä kertaa joulukalenterin. Pienet näpit välillä oikein syyhyävät, kun eivät malttaisi olla avaamatta luukkuja etukäteen. Yhtenä aamuna, kun Poika oli avannut luukun ja piteli suklaata kädessä, kiusoittelin, että jospa se onkin minun suklaa. Pienestä heitosta seurasi se, että vaikka miten yritin, ei Poika enää suostunut syömään suklaata. Itku kurkussa pieni totesi että: ”Joo, se on sinun.” Parku ei päättynyt, ennen kuin olin huonolla omalla tunnolla nieleskellyt herkkupalan alas. Aika kamala äiti.

Jouluperinteistä päästäänkin iltaperinteisiin. Kolmevuotias on liikuttavan estoton, mutta samalla myös mahdottoman utelias tarkkailija. Iltapesun jälkeen Pojalla on tapana juosta luokseni pyyhkeeseen kääriytyneenä ja toteaa: ”Minä olen munassa.” Sitten minun täytyy kysyä, että mitähän sieltä munasta kuoriutuu. Poika heittää pyyhkeen pois: ”Minä olen tipu! Piip piip. Ja sinä olet kanaemo.”  Kerran kun olin itse menossa suihkuun, tuli Poika siihen viereen mietteliään näköisenä: ”Onko äiti sinun pippeli pudonnut?” Ei ole. ”Onko isä varastanut sen?” Sain kyllä hihitellä partaani. Vaikka asiasta on puhuttu useampaakin kertaan, pohti Poika yhtenä iltana vielä isälleen: ”Onko äidillä se jossain muualla?”

Iloista joulun ja uuden vuoden odotusta kaikille!

Aamuyöllä heräsin siihen, että Poika oli räkäinen, kuorsasi, yski ja oli selvästi tulossa kipeäksi. Huokaisin ja toivoin, ettei synnytys käynnisty ihan lähiaikoina. Kaksi tuntia myöhemmin heräsin supistuksiin. Aamupäivällä lähdimme Kätilöopistolle, jossa todettiin, että supistuksia tulee tiheään, mutta juuri mitään ei vielä ole tapahtunut. Kahdentoista tunnin supistelun jälkeen kätilö päätti, että annetaan epiduraali ja puhkaistaan kalvot, jotta hommaan saadaan vähän vauhtia. Samassa lapsivedet menivätkin itsestään ja synnytys vaihtui pitkittyneestä latenssista rajuun syöksyyn. Kun lääkäri tuli antamaan puudutusta, oli lapsen pää jo ulkona. Siitä lähtien elämä on muutenkin ollut aika vauhdikasta.

Poika on ottanut Pikkuveljen hyvin vastaan ja juttelee vauvalle: ”Ollaanko me kavereita? Ollaanko me ystäviä? Ollaanko veljeksiä?” Poika paijaa, pussaa ja auttaa hoitamisessa mm. tuomalla vaippoja ja tutteja. Joskus avuliaisuus menee vähän liiankin pitkälle. Kerran isä totesi, että Pikkuveljellä taitaa olla nälkä. Siihen Poika vastasi: ”Minä haen äidin”, otti minua kädestä, vei sohvalle istumaan ja yritti kaivaa rintani esille: ”Minä annan vauvalle ruokaa”.

Pikkuveli vauvana on kuin kopio veljestään. Hyvän kokoinen, nopeasti kasvava hymypoika, joka pälyilee pää pystyssä maailmaa. Yöt vauva on onneksi nukkunut hyvin, mutta päivisin unet jää lyhyiksi torkuiksi. Tiedä sitten johtuuko se refluksista vai Pojan loputtomasta puheripulista. Isoveli kun ei ole hetkeäkään hiljaa ja on sen verran kovaääninen, että välillä tekisi mieli tuupata sillekin hetkeksi tutti suuhun. Toisaalta vajaa kolmevuotiaan logiikalla syntyy varsin hulvattomia juttuja, joille voi naureskella pitkin päivää. Esimerkiksi jos Pojalta kysytään, on meidän sukunimi Schmendrick.

Vaikeinta kahden lapsen kanssa on ajan riittämättömyys. On pitänyt hyväksyä, että kaikkea ei vain ehdi ja monesti on huono omatunto, kun joutuu koko ajan hokemaan, että odota vähän. Mustasukkaisuutta on kuitenkin ollut vähemmän kuin pelkäsin. Tylsistymistään Poika purkaa tekemällä tuhmuuksia ja kiukuttelemalla minulle. Kun äidin aika on kortilla, on isästä tullut Pojan uusi suosikki. Kun ovi käy, pikkujalat kipittävät heti eteiseen: ”Hei! Minä sain hyvän ajatuksen! Painitaankos?” Myös iltanukutukset sujuvat nykyisin miesenergian voimin. Monena iltana manailin, että kylläpä nukahtaminen kestää pitkään, kunnes huomasin, että mies vetää siellä itsekin sikeitä.

Syksyn tullen aloitti Poika kerhossa, jossa viettää kaksi aamupäivää viikossa. Kerhon vaikutus on näkynyt esimerkiksi loputtomana laiva, meri ja merirosvot innostuksena, ne kun ovat siellä nyt teemana. Poika viihtyy siellä niin hyvin, ettei malttaisi tulla kotiin ollenkaan. Yhtenä päivänä sain ensin raahata Pojan ulos portista, sitten juosta perässä ympäriinsä kun se yritti karata talon taakse ja lopulta kantaa puoli matkaa kotiin samalla kun työnsin vaunuja. Sitä ennen Poika oli tietenkin hyppinyt mutaisimmassa lätäkkökuopassa, mitä oli löytänyt. Kun en enää jaksanut kantaa, istui Poika vartin maassa mököttämässä, ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa. Rapussa vintiö spurttasi kielloista huolimatta ylös portaita ja minä syöksyin perään. Kaappasin Pojan hissiin seuraavasta kerroksesta ja silloin Poika alkoi itkeä hysteerisenä: ” Hei! Vauva unohtui!” No, kyllähän se haettiin alhaalta kyytiin. Kotona sitten tapeltiin puolituntia käsienpesusta.

Kerhon ansiosta Poika on myös innostunut laulamaan. Suosikkeja tällä hetkellä ovat Kapteeni katsoi horisonttiin ja Pienen pieni veturi, joita lauletaan antaumuksella joka päivä. Usein katsomme myös musiikkivideoita YouTubesta. ”Katsotaan se ihmisvideo, Pum pum kaa”, pyytää Poika tarkoittaen Robinin Boom Kah-videota. Eräänä päivänä Poika istui koneella katsomassa aakkoslaulua, kun tuli vähän liian kiire päästä vessaan ja vahinko ehti tulla lattialle. ”Kato, lätäkkö!” ja Poika alkoi hyppiä niin että pissa roiskui.

Välillä olo on kieltämättä aika murjottu, mutta on ne lapset silti vaan niin ihania. Yhtenä päivänä pojat karjuivat duona naamat punaisina ja aloin lopulta itsekin itkemään. Silloin Poika rauhoittui ja totesi: ”Ole äiti iloinen!” Vastasin: ”Joo, mutta oon vaan niin väsynyt.” Siihen Poika totesi: ”Minulla on taikasauva, minä taion väsymyksen pois. Pim!”  Sitten halattiin ja oltiin taas kavereita.