Kello lähentelee yhtätoista illalla, mutta Poikaa ei nukuta. Pomppiminen, hiusten sukiminen varpailla ja hihittäminen on paljon kivempaa. Nukuttamista on takana pitkälti toista tuntia. Kesäaikana nukkumisajat ovat karanneet käsistä ja erilaisia tekniikoita on tullut kokeiltua. Jos nukuttaa viereen, menee homma helposti lopulta painimiseksi. Jos jättää yksin huoneeseen rauhoittumaan, kapuaa Poika ylös vuoteesta ja alkaa leikkiä piilosta oven takaa kurkkimalla tai hiipii eteiseen järjestämään kenkiä riviin. Aamulla herään kuudelta silmät ristissä innokkaaseen "Bukabukaa!" -huutoon. Pakko miettiä, mitä energianappeja pitäisi vetää, että jaksaisi pysyä samassa tahdissa. Päivällä onneksi Poika nukkui hyvin ja hartaasti vaikka kolmekin tuntia.

Unisotaa on meillä kyllä käyty aikaisemminkin. Jo synnytyslaitoksella Poika päätti, että ainoa paikka, missä kelpaa nukkua, on äidin vieressä. Omassa sängyssä Poika huusi kuin palosireeni valvottaen koko osastoa. Ja minä kun olin koko odotusajan tuhahdellut ajatukselle perhepedistä.

Kotona oli valmiiksi perintörimpsuilla koristeltu äitiyskoppa, mutta sieltä kuuluvassa kopinassa ei saanut kukaan nukuttua. Puolentoista viikon ikäisenä alkoivat kamalat vatsavaivat, joita Poika huusi parhaimmillaan täyttä kurkkua iltapäivä kahdesta puoleenyöhön. Yritykset nukuttaa pinnasänkyyn sai unohtaa. Ainoa keino, miten koko perhe onnistui välillä nukkumaan, oli varmasti kaikkien neuvolasääntöjen vastainen. Poika nukkui kanssamme samassa sängyssä vatsaltaan minun vatsani päällä ja itse nukuin osin tyynyillä tuettuna. Mutta sentään nukuimme. Muutaman itkuisen ja uuvuttavan viikon jälkeen vaivat helpottivat ja sain nyytin hivutettua vatsani päältä viereen nukkumaan.

Iltaisin yritin nukuttaa Poikaa pinnasänkyyn. Ilmeisesti odotusvaiheessa olin unohtanut ruksata tilaukseen kohdan "lapsi nukahtaa itsekseen omaan sänkyyn". Poika nukahti usein käsi reunan yli roikkuen, yrittäessään vielä viimeisillä voimilla nukuksissa kiivetä ylös. Parin tunnin jälkeen sitkeä simppu heräsi ja halusi vireen nukkumaan. Sitä mukaan kun pinnasängyn pohjaa piti laskea, oli läheisyyteen tottuneen lapsen nukuttaminen aina hankalampaa. Siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt roikkua reunan yli kaksin kerroin, päätin luovuttaa. Välillä olenkin miettinyt, että pinnasänky on vain suurta huiputusta ja rahastusta. "Viereen tulin, viereen jäin" tuntuu olevan meidän vauvan motto.

Yhtenä päivänä Poika ratkaisee viimeisimmän nukkumistaistelun kieltäytymällä kokonaan nukkumasta päiväunia. Päivärytmin muutos on varmaan rankempi minulle, sillä Poika hyppelee ja puuhastelee innoissaan koko päivän ja minä yritän zombina pysyä perässä. Illalla kahdeksalta lapsonen nukahtaa kahdessa minuutissa. Ja niin myös minä. Sama jatkuu koko seuraavan viikon, alan jo tottua ajatukseen pitkästä päivästä, mutta aikaisin alkavasta illasta. Loppuviikkoa kohden Poika, joka ei vuoteen ole suostunut nukahtamaan minnekään muualle kuin sänkyyn, alkaa torkahdella iltaa kohden sammuen välillä autoon tai rattaisiin kädet yhä lelurattia puristaen.

Viikon kapinoinnin jälkeen Poika tulee itse pyytämään tutin ja haluaa päiväunille. Episodista viisastuneena en anna päiväunien jatkua reilua tuntia pidempään ja siten illallakin unet maistuvat melkein vanhaan malliin, eli puolisen tuntia hiusten nyhtämistä ja kuorsaus kuuluu. Sitä en tiedä, voittiko tämän taistelun muna vai kana, mutta palkintona on matka höyhensaarille.