Aamuyöllä heräsin siihen, että Poika oli räkäinen, kuorsasi, yski ja oli selvästi tulossa kipeäksi. Huokaisin ja toivoin, ettei synnytys käynnisty ihan lähiaikoina. Kaksi tuntia myöhemmin heräsin supistuksiin. Aamupäivällä lähdimme Kätilöopistolle, jossa todettiin, että supistuksia tulee tiheään, mutta juuri mitään ei vielä ole tapahtunut. Kahdentoista tunnin supistelun jälkeen kätilö päätti, että annetaan epiduraali ja puhkaistaan kalvot, jotta hommaan saadaan vähän vauhtia. Samassa lapsivedet menivätkin itsestään ja synnytys vaihtui pitkittyneestä latenssista rajuun syöksyyn. Kun lääkäri tuli antamaan puudutusta, oli lapsen pää jo ulkona. Siitä lähtien elämä on muutenkin ollut aika vauhdikasta.

Poika on ottanut Pikkuveljen hyvin vastaan ja juttelee vauvalle: ”Ollaanko me kavereita? Ollaanko me ystäviä? Ollaanko veljeksiä?” Poika paijaa, pussaa ja auttaa hoitamisessa mm. tuomalla vaippoja ja tutteja. Joskus avuliaisuus menee vähän liiankin pitkälle. Kerran isä totesi, että Pikkuveljellä taitaa olla nälkä. Siihen Poika vastasi: ”Minä haen äidin”, otti minua kädestä, vei sohvalle istumaan ja yritti kaivaa rintani esille: ”Minä annan vauvalle ruokaa”.

Pikkuveli vauvana on kuin kopio veljestään. Hyvän kokoinen, nopeasti kasvava hymypoika, joka pälyilee pää pystyssä maailmaa. Yöt vauva on onneksi nukkunut hyvin, mutta päivisin unet jää lyhyiksi torkuiksi. Tiedä sitten johtuuko se refluksista vai Pojan loputtomasta puheripulista. Isoveli kun ei ole hetkeäkään hiljaa ja on sen verran kovaääninen, että välillä tekisi mieli tuupata sillekin hetkeksi tutti suuhun. Toisaalta vajaa kolmevuotiaan logiikalla syntyy varsin hulvattomia juttuja, joille voi naureskella pitkin päivää. Esimerkiksi jos Pojalta kysytään, on meidän sukunimi Schmendrick.

Vaikeinta kahden lapsen kanssa on ajan riittämättömyys. On pitänyt hyväksyä, että kaikkea ei vain ehdi ja monesti on huono omatunto, kun joutuu koko ajan hokemaan, että odota vähän. Mustasukkaisuutta on kuitenkin ollut vähemmän kuin pelkäsin. Tylsistymistään Poika purkaa tekemällä tuhmuuksia ja kiukuttelemalla minulle. Kun äidin aika on kortilla, on isästä tullut Pojan uusi suosikki. Kun ovi käy, pikkujalat kipittävät heti eteiseen: ”Hei! Minä sain hyvän ajatuksen! Painitaankos?” Myös iltanukutukset sujuvat nykyisin miesenergian voimin. Monena iltana manailin, että kylläpä nukahtaminen kestää pitkään, kunnes huomasin, että mies vetää siellä itsekin sikeitä.

Syksyn tullen aloitti Poika kerhossa, jossa viettää kaksi aamupäivää viikossa. Kerhon vaikutus on näkynyt esimerkiksi loputtomana laiva, meri ja merirosvot innostuksena, ne kun ovat siellä nyt teemana. Poika viihtyy siellä niin hyvin, ettei malttaisi tulla kotiin ollenkaan. Yhtenä päivänä sain ensin raahata Pojan ulos portista, sitten juosta perässä ympäriinsä kun se yritti karata talon taakse ja lopulta kantaa puoli matkaa kotiin samalla kun työnsin vaunuja. Sitä ennen Poika oli tietenkin hyppinyt mutaisimmassa lätäkkökuopassa, mitä oli löytänyt. Kun en enää jaksanut kantaa, istui Poika vartin maassa mököttämässä, ennen kuin päästiin jatkamaan matkaa. Rapussa vintiö spurttasi kielloista huolimatta ylös portaita ja minä syöksyin perään. Kaappasin Pojan hissiin seuraavasta kerroksesta ja silloin Poika alkoi itkeä hysteerisenä: ” Hei! Vauva unohtui!” No, kyllähän se haettiin alhaalta kyytiin. Kotona sitten tapeltiin puolituntia käsienpesusta.

Kerhon ansiosta Poika on myös innostunut laulamaan. Suosikkeja tällä hetkellä ovat Kapteeni katsoi horisonttiin ja Pienen pieni veturi, joita lauletaan antaumuksella joka päivä. Usein katsomme myös musiikkivideoita YouTubesta. ”Katsotaan se ihmisvideo, Pum pum kaa”, pyytää Poika tarkoittaen Robinin Boom Kah-videota. Eräänä päivänä Poika istui koneella katsomassa aakkoslaulua, kun tuli vähän liian kiire päästä vessaan ja vahinko ehti tulla lattialle. ”Kato, lätäkkö!” ja Poika alkoi hyppiä niin että pissa roiskui.

Välillä olo on kieltämättä aika murjottu, mutta on ne lapset silti vaan niin ihania. Yhtenä päivänä pojat karjuivat duona naamat punaisina ja aloin lopulta itsekin itkemään. Silloin Poika rauhoittui ja totesi: ”Ole äiti iloinen!” Vastasin: ”Joo, mutta oon vaan niin väsynyt.” Siihen Poika totesi: ”Minulla on taikasauva, minä taion väsymyksen pois. Pim!”  Sitten halattiin ja oltiin taas kavereita.