Kuluneesta talvesta on mieleeni jäänyt hyvin Pojan ensimmäinen luistelukerta, joka muuttui varsinaiseksi näytelmäksi, jossa huuto kaikui ainakin puoleen kylään. Poika innostui luistelusta valtavasti, eikä olisi malttanut lopettaa, vaikka varpaat alkoivat kohmettua -10 asteen pakkasessa. Ensin vintiö luisteli karkuun minkä horjuen kykeni ja sitten ei antanut riisua luistimia. Isä joutui lopulta istumaan Pojan päälle, jotta luistimet saatiin pois potkivista jaloista. Tämän jälkeen Poika otti taas jalat alleen ja lähti juoksemaan lumessa pelkät villasukat jalassa. Lopulta kypäräpäinen, karjuva ja potkiva riiviö piti kantaa olalla kotiin ohikulkijoiden katsoessa meitä ihmetellen. Sitähän se uhmaikäisen arki on, valtava riemu voi vaihtua silmän räpäyksessä suureen kiukkuun. Aina ei aikuinenkaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, lohduttaa vai suuttua.

Välillä tuntuu, että meille on muuttanut asumaan Kuningas Ei. Kuten Tuure Kilpeläisen laulussakin sanotaan: ”Mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään…” Paitsi lihapullia, muusia, tonnikaloja (= Kullanrapeat kalafileet) ja patonkimuroja (= Weetabix).  Tulevaisuuden varalle on kyllä suuria suunnitelmia: ”Sitten kun mä täytän neljä, niin mä syön mustikan. Kun mä täytän seitsemän niin syön alpensiinin.”

Kun olisi aika lähteä ulos, kuluu: ”Minä en missään tapauksessa lähde ulos. En minä jaksa, minun täytyy nyt vähän lepäillä.” Muutaman kerran, kun mikään muu ei ole auttanut, olen pakannut ulkovaatteet rattaisiin, napannut lepäilijän kainaloon ja nostanut pihalle. Silloin on kummasti alkaneet vaatteet kelvata. ”En minä jaksa, minun täytyy nyt vähän lepäillä”, on myös ilmeisen hyvä vastaus, kun pitäisi lähteä kerhosta kotiin, syödä epämieluisaa ruokaa, siivota lelut, mennä pesulle tai nukkumaan.

Välillä kaikkiin juttuihin pitää muuten vain sanoa ei. Esimerkiksi Poika laulaa: ”Ei Muumipeikko, ei Pikku Myy… ei Muumilaaksoon…” tai haluaa lukea” Ei Herra Hakkaraisen ei seitsemän ihmettä”. Joskus taas tietää, että ei onkin joo: ”Mä en piirtänyt kuulakärkikynällä housuihin ”  tai  ”Mä en rikkonu mitään”. Pärstäkerroin kyllä paljastaa totuuden.

Sitten kun ulos asti joskus päästään, on siellä aina kivaa. Poika noukkii maasta yhden pitkän ja yhden lyhyen kepin. Kas, siinähän ovat ystävämme Mikki ja Hessu! Sillä aikaa kun Poika valmistaa Mikin synttäreitä varten hiekkalaatikolla juustosoppaa, saan minä kunnian leikkiä ja jutella keppikaveruksille (ja välillä tuntea itseni vähän hölmöksi, mutta mitäpä tuosta). Sisäleikeissä jengiin liittyy usein mukaan myös Ihaa ja herra Hakkarainen. Silloin sohva muuttuu laivaksi, joka pakataan ääriään myöten kaiken maailman lasteilla ja otetaan kurssi kohti autiosaaren keskustarantaa, josta löytyy myös pizzeria.

Ihan oikealle rannalle pääsimme lomalla Espanjassa. Lähtöä edeltävänä yönä Poika kehitti itselleen ensimmäisen vatsatautinsa. Anoppi varmasti ilahtui, kun aamulla soitimme, että voisiko käydä hakemassa oksennuspyykit, ettei tarvitse niitä viikoksi jättää haisemaan. Lentomatka sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt pieni katastrofi iski syödessä, kun lusikka oli vääränlainen. Seuraavan kerran Oksu Laattanen ilmaantui vuokra-autossa matkalla hotellille. Parin päivän päästä tautiin sairastui Pikkuveli, jota puraisi ripulisaurus. Oli varsin riemukasta istua vaijerihissiajelulla, kun pieni turautti semmoiset löröt, että lattialle loiskui. Huoneistossamme ollut pesukone sai viikon aikana pyöriä muutamaan otteeseen.

Matka onnistui muutamasta epäonnisesta sattumasta huolimatta hyvin. Ehdimme kierrellä eläinpuistoissa, leikkipuistoissa ja hieman ostoksilla. Ranta oli täynnä kauniita simpukoita. Ne nähdessään Poika kysyi, onko isoäiti, jolla on kotona simpukoita koristeena, tuonut ne sinne. Meri oli vielä sen verran kylmää, ettei tarjennut kuin varpaita uittaa, mutta kivaa sekin oli. Kävimme myös La Paloma -puistossa, jossa oli mm. lasten leikkipaikkoja, joitain eläimiä, kaktuspuisto, bambupöheikkö, lampi ja pomppulinna. Se oli Pojan mielestä maailman paras puisto ja samaa mieltä oli varmaan Pikkuveli, kun ei malttanut nukkua ollenkaan.

Pikkuveljestä onkin kasvanut varsinainen touhupeppu. Kuuluu vaan kova ähinä, puhina, pärinä ja naksutus, kun pieni mittarimato ryömii kauheaa vauhtia ympäri asuntoa. Yleensä suunta on heiluttamaan jalkalamppua, syömään kenkiä, nykimään sähköjohtoja tai vessaan pönttöä nuolemaan. Välillä on tietysti kiva puklata ja sitten salaman nopeasti levittää se kädellä ympäriinsä. Tai päristää ruuat suusta ruokapöydässä. Virnistyksestä päätellen pikkumies tietää jo hyvin mikä kiellettyä, mutta kivaa. Suloinen kaveri, mutta osaa saada myös aika ärhäköitä hepuleita.

Pikkuprinssi haluaa osallistua kaikkeen ja opettelee tällä hetkellä innokkaasti mm. istumista, konttaamista, kiipeämistä ja taputtamista. On ihana huomata, miten veljekset alkavat jo seurustella yhdessä ja velmuilevat keskenään. Möyrivät lattialla ja tutkivat legoja. Leikkivät piilosta ja pyörivät sängyssä. Halaavat ja pussaavat. Ruokapöydän ääressä molemmat innostuvat kiljuskelemaan ja rummuttamaan käsillään: ”Äiti, me ollaan poikabändi!” Joskus Poika saattaa spontaanisti todeta: ”Kiva kun mä sain pikkuveljen!” Ihania poikia molemmat, mutta valtakuntamme on näiden kruunupäiden kanssa vielä joskus lirissä.

Lopuksi vielä pieni arvoitus, jonka Poika keksi Aliasta pelatessa: ”Pieni numero, jossa on reikä. Arvaattekos?”