Olen joillekin joskus sanonut, että huoleton elämä loppuu silloin kun alkaa toivoa lapsia. Ensin tulee stressi onnistumisesta, mitä jos raskaus ei alakaan? Jos raskaus alkaa, mitä jos se menee kesken? Mitä jos lapsi ei olekaan terve? Mitä jos viime metreillä tai synnytyksessä menee jotain pieleen? Ja miten voi nukkua, kun pitää tarkistaa, että lapsi varmasti hengittää?

Jännittävän, mutta hyvin menneen ensimmäisen raskauden jälkeen koitti raskas vauva-arki vatsa kipeänä huutavan lapsen kanssa. Poika saikin jo aikaisessa vaiheessa lisänimen Ainokainen. Kävi kuitenkin kesällä niin, että ensi vuoden vapun tienoilla lisänimi olisi pitänyt muuttaa Ensimmäiseksi. Jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Sen piti olla normaali raskausviikon 12 ultraääni ja odotin innolla näkeväni villinä viuhtovan vekaran. Mutta ensin tuli hiljaisuus ja sitten tyhjyyden tunne, vaikka yritin viimeiseen asti kieltää sen, minkä jo itsekin näin.

Meidän kohtalona oli keskeytynyt keskenmeno viikolla 8+1. Kasvu oli keskeytynyt vain viikko varhaisultran jälkeen, jossa kaikki oli todettu normaaliksi ja sydän löi. Neljä viikkoa olin ollut raskaana olematta raskaana. Vielä ultraa edellisenä iltanakin ennen nukkumaan menoa olin voinut pahoin. Miten oma keho voi pettää ja huijata näin pahasti?

Sain lääkkeet tyhjennystä varten heti käteen ja otin ne. Odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut. On raskasta odottaa sen tulevan ulos, mitä on yrittänyt pitää kolme kuukautta sisällään. Parin päivän päästä menin päivystykseen, missä tilanne todettiin edelleen samaksi. Sain uudet lääkkeet seuraavalle päivälle ja varmuuden vuoksi ajan kaavintaan seuraavalla viikolle. Aamulla otin lääkkeet ja saman tien alkoi voimakas pahoinvointi. Iltapäivällä olo oli jo kipeä, mutta samalla kipu tuntui hyvältä. Kipu vie asiaa eteenpäin. Muutamassa tunnissa pahin oli ohi fyysisessä mielessä, mikäli myöhemmin ei ilmene mitään jälkikomplikaatioita.

Näkymätön, tai oikeastaan olematon lapsi saa tunteet vetämään aika hurjaa vuoristorataa. Enitenhän tässä harmittaa menetetty mahdollisuus ja hukkaan heitetty aika. Kun miettii viimeisen vuoden pettymyksiä, menetyksiä, taisteluja ja haasteita, olisi toivonut jo suuntaa parempaan. Toisaalta osaan olla entistäkin kiitollisempi ihanasta perheestäni ja ehtymättömästä energianlähteestäni. Miten voisi olla loppumattoman surullinen kun katsoo miten Poika hyppii innoissaan tasajalkaa, juoksee päätä pahkaa paikasta toiseen, nauraa onnellisena ja tulee antamaan haleja ja suukkoja.

Ainokainen vai Ensimmäinen – se selviää sitten aikanaan. Kaikkeen kun ei itse voi vaikuttaa.

PS. Niin siinä kävi, että kuukautta myöhemmin jouduin ottamaan vielä kolmannet lääkkeet. Olimme lentokentällä menossa Kööpenhaminaan, kun tyhjennys alkoi niin voimakkaana että huimasi. Mutta totesin, että jos joudun sairaalaan, voin yhtä hyvin mennä sinne Kööpenhminassakin. Onneksi matka onnistui kuitenkin hyvin ja asia saattiin vihdoin päätökseen.